Erityislapsi päivähoidossa

Meidän pienin poika, joka tarvitsee erityistä tukea, aloittaa nyt pitkän harkinnan jälkeen tammikuussa päivähoidon, lähellä sijaitsevassa päiväkodissa. Ihan kamalaa. Tätä ollaan vatvottu niin kauan, työntäen päätöksen tekoa ja koko ajatusta aina eteenpäin kunnes nyt se jotenkin vain tapahtui, ja kun hakemus päivähoitopaikasta tehtiin niin kaikki kävikin helposti; saimme heti paikan jota haettiin ja asiat rullaavat eteenpäin. Saamme päivähoidon ns. kuntouttavana varhaiskasvatuksena, osana pojan muuta hoitoa ja kuntoutusta.

Mitä ihmeellistä päiväkodissa sitten on?

Niin, no lähes kaikkien tuntemieni muiden perheiden lapset ovat olleet päiväkodissa tai perhehoidossa pieninä. Meidän lapset eivät ole. Siinä se ihmeellisyys sitten onkin. Päiväkoti on ihan uusi juttu, ja vaikeammaksi sinne siirtymisen tekee se että pienin lapsi on erityislapsi. Tietysti sitä vanhempana tuntee, ettei kukaan muu voi osata ymmärtää ja hoitaa tätä lasta kuten minä. Mitä jos hoitaja ei ymmärrä mitä lapsi haluaa? Mitä jos häntä ei keretä huomioimaan silloin kuin pitäisi? Ihan kamalia tuntemuksia menee läpi ajatusten, kun syvennyn tätä miettimään. En haluaisi päästää irti yhtään.

Meidän päivähoitojärjestelyt

Miten ihanaa, että hän pääsee leikkimään muiden pienten lasten kanssa!

Päiväkotiin meneminen on ollut meille niin vaikea aihe, että päätimme aloittaa sen pienin askelin, kahtena päivänä viikossa. Tuo ei tunnu liian isolta ajalta erossa pikku miehestä, mutta poika ehtii kuitenkin saada paljon vaihtelua arkeensa, tavata muita lapsia ja kokea uutta. Ensi sijaisestihan kyse on lapsen hyvinvoinnista ja siitä mikä on hänelle hyväksi. Päiväkoti on hyväksi kehittymisen kannalta, erityisesti kun kehittymisessä on hitautta. Hoidossa voi päästä harjoittelemaan vuorovaikutusta muiden pienten kanssa ja oppia paljon uutta, erilaisessa ympäristössä.

Poika saa päiväkotiin oman henkilökohtaisen avustajan, koska kyse on hoitopaikasta jossa ei ole ainoastaan erityislapsia. Pääsemme ensi viikolla tapaamaan päiväkodin henkilöstöä ja suunnittelemaan tulevaa. Toivon todella, että tapaaminen vähentää pelkojani ja jännitystä siitä, miten kaikki tulee menemään.

Meidän on myös määrä puhua tapaamisessa siitä, mitä mahdollisia apuvälineitä poika tarvitsee päiväkotiin. Uskon, ettei alkuun ole isoja tarpeita mutta jos päivähoitoaikaa pidennetään viikoittain jossain kohtaa, voi tarve tulla esimerkiksi seisonta- ja kävelytelineelle myös päiväkotiin. Aluksi tarvitaan ainakin oma tuettu pottatuoli. Ehkä syömiseen omanlaisia välineitä.

Mistä rohkeutta päästää irti äidin peloista?

Tiedän ja uskon että päiväkoti on hyvä päätös pojan kehittymisen tueksi. Mutta miten päästä eroon vanhemman peloista? Ehkä – ja aika varmasti – aika auttaa, kunhan päivähoito pääsee alkuun mutta juuri nyt olen kauhuissani vielä. Kaksi päivää viikossa kuuden tunnin ajan ei ole paljoa erossa oloa, mutta aina voi sattua jotain. Mitä jos poika syö jotain pientä tavaraa? Mitä jos hän jää ulkona hetkeksi ilman valvovia silmiä ja syö kiviä? Mitä jos hän kaatuu ja lyö pään? Mitä jos hänellä on ikävä kotiin? Mitä jos hänen eleitä ei osata tulkita ollenkaan?

Onneksi meiltä ei ole pitkä matka tulevaan päiväkotiin, vain joku 500m. Jostain syystä pieni matkakin helpottaa edes vähän omaa tuskaani, kun tiedän pääseväni paikalle nopeasti jos jotain ihmeellistä tulisi vastaan päiväkotiarjessa. Joskus sitä on lapsesta alettava aina päästämään hiljalleen irti, olipa hän erityinen tai ei. Muistan saman tuskan elävästi, kun isommat poikamme aloittelivat esikoulua mutta se tunne laantui hiljalleen. Haluan uskoa, että nyt käy samalla tavalla!

Otsikkokuva: Unsplash