Erityislapsen vanhemman tunteet

Erityislapsen vanhempana ei tunteiden kirjolta voi välttyä. Tunteiden skaala pettymyksestä ja surusta vihan kautta iloon ja rakkauteen ovat väistämättömiä. Ja nuo tunteet kulkevat ihan omaa rataansa, vaihdellen edes takaisin.

Tunteista tulisi puhua avoimesti ihan kaikissa elämäntilanteissa, mutta harvoin niin tehdään. En yhtään tiedä, miten yleistä on että erityislapsen vanhemmat kertovat aidoista fiiliksistään? Taitaa olla niin, ettei tuntemuksista paljon puhuta? Meidän taival on vielä sen verran lyhyt, etten ole päässyt tutuksi monenkaan erityislapsen vanhemman kanssa. Sellainen fiilis on kaikesta kanssakäymisestä terveydenhuollon ja muiden vanhempien kanssa kuitenkin jäänyt, että pinnan alla kytee tuntemuksia, joita kaikkia ei ääneen sanota. Miksi ei?

Minulta on oman taipaleemme aikana kysytty monta kertaa, haluatko puhua jonkun kanssa? Olen aina vastannut ei, en halua. Olen tuntenut, että saan asiat selvitettyä omassa päässäni ja niinhän se on toiminutkin, mutta aikaahan siinä on mennyt. Vei vuoden tajuta ja uskoa, että meillä ei kaikki ole ”normaalisti”. Toisen vuoden vei se, että aloin ymmärtää erilaisuuteen liittyviä asioita ja ahdistuin miettien, mitä tulevaisuus voi meille olla tai olla olematta. Kolmas vuosi alkoi olla jo tyynempi.

Nyt tässä hetkessä ajattelen, että olisi todellakin ollut hyväksi puhua jonkun kanssa silloin pienimmän pojan synnyttyä, kun seinät ja maailma meinasi luhistua päälle. Puhuminen olisi todellakin auttanut, mutta kovaa oli tietysti esitettävä. Ja joku lukko aivoissani esti hyväksymästä tilannetta, että kaikki ei ollut normaalisti.

Negatiivisetkin tunteet ovat ok

Niin kuin elämässä yleensäkin, negatiivisiakin tunteita on ja ne kuuluuvat pakettiin. Erityislapsiarjessa niiltä ei voi välttyä, kun voimavarat syödään vanhemmalta ennätysajassa jopa joka päivä, tulee kroonista univajetta eikä tukiverkosto välttämättä riitä. Meilläkin on mietitty kaikilla tunteiden kirjoilla sitä, miten jaksamme, miksi meille kävi näin ja emmehän me halunneet tällaista.

Niin se vain on, että jokainen vanhempi tietenkin toivoo kaikin tavoin tervettä lasta. Vaikka miten ajattelisi muuten, niin ei se taida auttaa tosipaikan tullen. Muutos ”tavallisesta” arjesta erityisarkeen vaatii veronsa, mukautumis- ja muutoskykyä joka vie aikaa. Ajan myötä yleensä ilo kuitenkin voittaa, ja sitä oppii nauttimaan siitä hyvästä mitä arki antaa. Huonot puolet jäävät pienemmäksi pahaksi vaa’assa.

Kuuluuko teillekin aina ”ihan hyvää”?

Niin meillekin kuuluu. Kun joku ystävällisesti kysyy kuulumisia, niin vastaus on aina ”ihan hyvää”. Se on ärsyttävää. Tekisi mieli sanoa että juuri nyt arki on aivan perseestä. En nuku ikinä tai jos nukun, kaksi tuntia korkeintaan putkeen ja päivät olen zombi. Zombi joka toimii autopilotilla ja silläkin huonosti. Ja että en ehdi muuta kuin suorittamaan elämää, työtä, järjissään pysymistä. Mutta hyvää kuuluu, tässähän tämä. Mitäs tässä..

Me suomalaiset olemme sitten varmaankin juurikin sellaisia mitä meistä yleistetään. Tuppisuukansaa, joka ei tosipaikan tullen puhu tunteista tai valita oikeista asioista. Onko näin? Mitähän sitten tapahtuisi, jos ei enää kuuluisikaan hyvää vaan kaikki sanoisivat mitä todella kuuluu? Seuraisiko hyviä asioita? En oikeasti tiedä.

Näin erityislapsiperheen näkökulmasta uskon, että avautuminen auttaa purkamaan paineita, mutta onko se hyvä sille kuuntelijalle, joka ei välttämättä ymmärrä? Toisaalta pitääkö kuuntelijan aina ymmärtääkään, kuunteluhan se on se pääasia.

Sanottaisiinko rohkeasti, että elämä ei ole joka päivä kaunista?

Tai onhan se kaunista, mutta ei se siltä tunnu! Jos sanottaisiin kaikille kysyjille avoimesti, miltä tuntuu niin ehkäpä tietoisuus kasvaisi siitä, mitä erityislapsen vanhemmuus on? Ehkäpä avoin vuorovaikutus voisi tuoda jotain hyvää. Toivottavasti ei kuitenkaan sääliä, mutta jotakin.