Reissussa erityislapsiperheenä

Olimme juuri pitkästä aikaa sitten koronaa edeltävien aikojen, risteilyllä Turku-Tukholma-reitillä. Kokemus oli opettava sekä herätti mieleen uudenlaisia pohdintoja erityisyydestä.

Viime risteilykerrasta on jo reilusti yli 2 vuotta aikaa, se sijoittuu kesään jolloin meidän nuorin poika oli noin 1-vuotias. Tuosta aiemmasta risteilystä jäi mieleen tosi hyvä fiilis, kun kaikki ennakkopelkoni kävivät silloin turhiksi; olin varma että poika itkee koko matkan eikä nuku yötä hytissä – vaan toisin kävi. Tuon hyvän muiston turvin varasin meille tämän uuden reissun!

Uudenlainen kokemus reissata erityislapsen kanssa

Eihän tämä ihan ensimmäinen pidempi matka ollut vielä erityislapsiperheenä, olimmehan me toissa talvena lapissa. Tuo matka eroaa tästä uudemmasta vaan siinä, että silloin emme liikkuneet isoissa ihmismassoissa tai kohdanneet yhdessä ihmisiä koronarajoitusten takia. Nyt tilanne olikin ihan erilainen, ja osittain opettava. Etukäteen meille olikin mysteeri, miten poika reagoi ihmishälinään ja kovaan musiikkiin. Tiedossa on ollut toki se, ettei hän nauti siitä jos aivan lähellä häärää liian monta ihmistä samaan aikaan, varsinkin jos he ovat outoja ihmisiä.

Laivaterminaalissa odottelu ja melu olivat liikaa hermoille

Heti risteilymatkan alussa tuli selväksi se, että poika ei kestä pitkää aikaa suurten ja ahtaiden ihmismassojen keskellä oloa. Terminaalissa odottelun loppuaika oli melko levotonta ja poika vain itki itkemistään. Ympärillä oleva tasainen mutta todella kova ihmisten puhe’mölinä’ ei ollut mieleen. Kirkkaat valot ovat yleensä pojan mieleen, mutta ei tässä kohtaa yhdistettynä meluun ja liikaan ihmismäärään ympärillä. En tiedä, miten tähän voisi ennalta valmistautua jatkossa vai voiko. Sitä mietimme, että terminaaliin voisi toki saapua paljon myöhemminkin, jopa niin että pääsee kävelemään lähes suoraan laivaan ilman pitkää odottelua. Se olisi varmaan meille paras tapa toimia tulevaisuudessa risteilyillä.

Laivan hytti oli mieleisin paikka olla ja leikkiä

Heti kun saavuimme meidän hyttiin, niin pojan harmit häipyivät. Kaivoimme esiin tutut kotoa tuodut lelut ja leikki alkoi. Olimme varanneet Family-hytti-kokonaisuuden, jossa on kaksi hyttiä yhdistettynä sisäovella. Näin pojalla oli vähän tilaa leikkiä ja liikkuakin. Onneksi hyteissä oli ikkunat, niin me muut jaksoimme olla sielläkin välillä vain leikkimässä pojan kanssa. Isoveljet erityisesti viihtyivät enemmän hytissä puhelinten orjana:).

Hytti osoittautui kaikkein kivoimmaksi paikaksi olla ja touhuta omia juttuja sekä ihmetellä välillä maisemia ikkunasta.

Laivan ravintola- ja ostoskierrokset erityislapsen kanssa

Laivalla liikkuessa poika istui tai lepäsi kuomurattaissa. Joissain kohtia huomasimme, ettei hän ei pidä ympäristöstä. Esimerkiksi ahtaamman tuntuiset käytävät joissa oli paljon ihmisiä, saivat hänet tuskastumaan. Tällöin oli parempi vetää kuomu pojan suojaksi niin hyvin kuin se meni, ja sallia hänelle oma suljetumpi tila, josta kurkkia kuomun ”kattoluukusta”. Kaupassa pyöriminen ei ollut miellyttävää kaikkine hajuvesien tuoksuineen ja melutason takia. Siispä kävimme ostoksilla myös vuoroissa miehen kanssa, toisen kävellessä tai ollessa pojan kanssa sillä välin hytissä.

Kävimme myös ravintoloissa kahvilla, syömässä ja aamupalalla laivalla ollessamme. Tämä osuus oli pojasta melko mukavan oloista. Ensimmäinen, laivalle saapumisillan kahvituokio oli ensin pieni shokki; alkuun pikku mies itkeskeli ja yritti vetäytyä kaikesta pitäen vain nyrkkejä silmillään, mutta pienen mehuhörpyn jälkeen alkoi maailma kirkastua; ensin pää pyöri hyrrän lailla tutkien mitä kaikkea ympäriltä löytyykään. Sitten alkoi tulla hymyäkin ja vähän hytkytystä musiikin tahdissa. Illan musiikkina oli jazzia, jota poika ei sitten kuitenkaan kovin kauan jaksanut; laulu taisi oli liian kovaa eikä siinä ollut hyvää rytmiä (en pidä itsekään jazzista).

Voi sitä ihmettelyn määrää, kun alkuharmista selviydyttiin ravintolassa (Viking line Glory).

Toisena päivänä, kun ravintolassa esiintyi jazzbändin sijaan kitaristi, poika innostui rummuttamaan tahtia käsillään ja vähän laulamaankin mukana omalla kielellään. Miten ihanaa olikaan nähdä, että meidän minimies nauttii tälläisistä tilanteista ja pienen totuttelun jälkeen iso tila, valot, äänet ja ihmiset ympärillä ovat ok. Musiikki on ollut jo kauan hyvin tärkeä juttu pojalle ja selvästi sellainen tietynlainen keino saada hänet innostumaan tekemisistä. Nyt tiedämme, että jazz ei ole niin hänen mieleensä, mutta kitaramusiikki on!

Tässä näköalassa ja valoseinässä riitti ihmeteltävää.

Ihmisten reaktiot ja ajatukset alkoivat mietityttämään

Niin. Tottakai erityislapsen kanssa asiointi ja ajan viettäminen julkisilla paikoilla on usein erilaista. Meidän kohdalla erilaisuus näkyy pojan käyttäytymisessä ja osaamisessa; hän ei syö itse, ei kävele, ei puhu vaan jokeltelee tai jotakin sinne päin. Hän on lähes 4-vuotias, mutta hänellä on toisinaan mukana lohtututti. Emme voineet olla huomaamatta, että meitä katsottiin laivalla liikkuessamme. Tuntui, että lastamme tuijotettiin. Ravintoloissa ja kahviloissa muutamakin vanhempi nainen jäi tuijottamaan tuiman tuntuisesti pidemmiksikin ajoiksi. VOI OLLA että kuvittelimme miehen kanssa kaikki tuijotukset, mutta näin sen koimme.

Tietysti sitä aloin sitten miettiä, mitä ihmiset ajattelevat? Pojan ulkonäöstä ei voi heti ensi silmäyksellä nähdä erityisyyttä, joten pohdin että mitenköhän paljon meitä ensin paheksutaan mahdollisesti huonoina vanhempina, jotka edelleen syöttävät melko isoa lasta ja antavat tämän imeä tuttia? Sanoinkin miehelle jossain vaiheessa, että pitäisikö meillä olla joku korvamerkki, josta tajuaa heti, että lapsi on erityinen tai vammainen? Poistaisiko se ihmettelyt ja tuijotukset?

”Osasin ottaa myös ihan rennosti vaan, kunhan ensin vähän totuttelin ympäristöön.”

Erityislapsiperheenä kasvu vie aikaa ja lienee jatkuva prosessi

Tiedostan, että tämä vaihe on meillä vielä totuttelua kaikkeen erityislapsiperheenä. Emme ole liikkuneet juuri missään julkisilla paikoilla kauppoja lukuun ottamatta yli kahteen vuoteen. Silloin ennen korona-aikaa poika oli vielä vauva tai täysin verrattavissa vauvan olemukseen, ja asiat olivatkin hieman helpompia. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että vaikka meitä tuijotettaisiin ja ihmeteltäisiin, niin se ei tule estämään liikkumista ja matkustelua! Eihän sen saa antaa niin mennä, vaikka kovin helppoahan olisikin vaan todeta että helpompi on olla vain kotona. Kuitenkin ihan kaikenlaisilla ihmisillä on samat oikeudet olla ja elää, matkustella ja nauttia vapaa-ajasta.