Uskalla päästää irti stressisyöpöistä

Meistä on moneksi. Itse sanoisin olevani rento huoleton kontrollifriikki. En ole sellainen, jonka pitäisi hallita kaikkia ja kaikkea, mutta joka on kova suunnittelemaan tulevaa, huomista, ensi vuotta.

Olen yrittänyt aina kontrolloida tulevaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tyypillinen minä murehti yrittäjyyden ensimmäiset kymmenen vuotta päivittäin töitä, asiakkaita, tuloja, laskuja. En pitänyt lomaa päivääkään yli kymmeneen vuoteen, lukuun ottamatta pyhiä, jotka nekin stressasin läpi kaikkia maailman asioita.

Muistan hyvin elävästi, kun toinen lapsemme syntyi 11 vuotta sitten. Tein töitä synnytystä edeltävänä päivänä ja taas heti kun pääsin sairaalasta kotiin. Todellista lomaa ei ollut. Imetin ja nukutin vauvaa tietokoneella työskennellen. Aika hullun touhulta tuntuu, kun nyt sitä muistelen.

Tapanani oli ajatella, että en voi ikinä lomailla tai rentoutua. Jos lopettaisin työn teon, minulta loppuisi tulot enkä voisi maksaa laskuja. Pienyrittäjänä yksin työskennellessä tulot harvoin ovat niin suuria, että voisi ottaa rennosti. Työtä kun ei voi delegoida kenellekään tai palkata apua – ainakaan itse en voinut.

Elämä pysäytti tajuamaan mikä on tärkeää

Elämä niin sanotusti heitti asiat ylösalaisin ja laittoi prioriteetit uusiksi neljä vuotta sitten kolmannen lapsemme synnyttyä. Tein silloinkin töitä ennen synnytystä, tässä kohtaa suunniteltua sektiota edeltävään iltaan saakka 30 asteen helteessä. Olin suunnitellut palaavani parin päivän päästä moneen asiaan työhön liittyen. Vaan kuinkas kävikään?

Poikamme joutuikin jäämään sairaalaan lähes kuukaudeksi, ja luonnollisesti meidän vanhempien tuli olla mukana sairaalassa. Tämä kokemus on ihan oma tarinansa, mutta mitä tulee työnarkomaanin elämään, se pysäytti isosti.

Yhtäkkiä en voinut tehdä töitä, ja nopeasti tajusin etten edes haluaisi. Työt ja rahasta stressaaminen menettivät merkityksensä. Halusin olla vain pienokaisemme lähellä ja selvittää hänen asiat. Pidin puhelimen suljettuna tai puhelut estettynä useamman viikon, myös tietysti sen takia että sairaalan osastoilla ei saanut pitää puhelimia auki sydänseuranta-monitoreiden lähellä.

Työ lakkasi pyörimästä mielessäni, laskut ja kaikki rahastressi kaikkosivat. Me emme olleet varautuneet millään tavoin siihen, että joku voisi mennä erilailla kuin aina ennenkin. Ei ollut säästöjä tai vakuutuksia. Mutta me selvisimme. Työt eivät loppuneet, tulot eivät loppuneet. Asiakkaat eivät karanneet. Elämä jatkui.

Kevyempi arki

Noiden kokemusten jälkeen voisin sanoa eläneeni jopa kevyempää arkea, VAIKKA sittemmin olemmekin eläneet arkeamme erityislapsiperheenä. Elämäämme on hypännyt aivan uusia asioita ja haasteita pojan sairauden myötä, mutta toisaalta sitten taas elämän merkityksellisyys on saanut uusia puolia. Stressit eivät koske enää sitä, millä ei ole niinkään merkitystä eli työ ja talous, vaikka niiltä osin elämä ei todellakaan ole stressivapaata. Jos jostakin stressaan tai väsyn, niin se on tämä meidän erityinen arki nykyään, joka on hyvää mutta tietenkin uuvuttavaa.

Usko pois, elämä kantaa ja pitää huolta, kun sille antaa mahdollisuuden. Kaikkea ei voi ikinä hallita tai suunnitella edes. Aina voi sattua mitä vaan, myös hyviä asioita!