Kaikki mitä luulin tietäväni erilaisuudesta ja erityisyydestä sekä itsestäni, on mennyt uusiksi. Tähän lauseeseen voi hyvin kiteyttää sen, mitä viimeiset neljä vuotta ovat tehneet minulle.
Vielä reilu neljä vuotta sitten olin se äiti ja henkilö, joka tavallaan pelkäsi erilaisuutta ja vammaisuutta. Pelkäsin, että se osuisi meidän kohdalle, kuten olin jokaisessa raskaudessa pelännyt. Luonnostaan sitä aina toivoo kaikkensa, että lapsi olisi terve ja ns. normaali, jos näin voi sanoa. Kaikki me olemme jollain tavoilla tuttuja vammaisuuden kanssa, toiset enemmän ja toiset hyvin vähän.
Minulle erityisyyteen ja vammaisuuteen liittyvät asiat olivat ennen hyvin vieraita. Olin aina jollain tavalla karttanut niitä elämässäni, koska tuntematon pelotti. Lähihoitajan opinnoissani kartoin viimeiseen saakka sitä, että päätyisin työharjoitteluun vammaisten hoitopaikkoihin – ja vältyin siltä. Ajattelin, etten osaa olla luonnollisesti vammaisten kanssa tai jotakin, mitä en enää yhtään ymmärrä. Nuoruuden kokemattomuutta elämästä se taisi olla!
Minulle isoin pelko lasta odottaessani oli aina tietysti lapsen sairaudet, mutta myös vammaisuus – että mitä jos meille syntyisi jollain tavalla vammainen lapsi. Ja sitten niin kävi.
Mutta miten tyhmä olinkaan! Ja pelkäsin tavallaan ihan turhaan.
Matka tähän päivään ei ole ollut helppo
Voi kuulostaa siltä että kaikki on mennytkin kevyesti ja olen sen myötä oivaltanut elämän suuria oppeja. Ehei, matka on ollut vaikea, kivinen, epätoivoinen. Siihen on sisältynyt itkua, murehtimista, epätoivoa, epätietoisuutta, epäuskoa ja miksi meille kävi näin -pohdintaa yhä uudelleen ja uudelleen.
Meidän erityisarjen alkumetreillä en uskonut pitkään aikaan minkään olevan erilailla. Kielsin melko selvät asiat mielessäni reilusti yli vuoden ajan, kunnes oli pakko antaa periksi ja todeta, että ehkä meillä on tässä jotain vakavampaakin. Meni ainakin 2,5 vuotta, ennen kuin kaikki alkoi näyttää sinne päin tasaisen hyvältä, ja totesin, että eihän tämä erityisarki nyt niin kamalaa olekaan. Elämä jatkuu ja arki pyörii edelleen.
Vammaispalvelujen kanssa yhteistyön alkaminen oli jonkinlainen kulmakivi tietynlaisen turvallisuuden tunteen syntymiselle.
Siinä kohtaa ymmärsin, että me vanhemmat emme tule kantamaan kaikkea taakkaa ja hoitamaan kaikkia asioita aina yksin. Tajusin, että meidän vammainenkin lapsemme on yhteiskunnan jäsen ja omaan tahtiin asioissa kehittyvä, vielä jonain päivänä aikuinen ihminen, joka tulee lentämään tavalla tai toisella jonain päivänä pesästä. Ja sille matkalle häntä aletaan valmistella jo nyt hiljalleen. Valtava taakka ainakin puolittui harteillani noina hetkinä.
Erityislapsen äitinä olemisen myötä olen oppinut..
Olen oppinut erityislapsen äidiksi tulon myötä niin monia asioita, myös ihan perusjuttuja joiden suhteen olin suoraan sanottuna tyhmän tietämätön aiemmin. Olen oppinut ja oivaltanut esimerkiksi..
- Vammaisuutta ja erilaisuutta ei voi määritellä tarkasti, niitä on niin lukemattoman montaa lajia.
- Kaikella on aikansa ja paikkansa. Meidän lapsen ”normaali” kehittymistahti on ihan oma juttunsa verrattuna moniin muihin, mutta kaikki tapahtuu aikanaan.
- Mitä eroa on erilaisilla ihmisten haasteilla, esimerkiksi ihan perusteista lähtien, kuten kehitysvamma vrt. liikuntavamma, sekä miten monista asioista nämä voivatkaan johtua!
- Erilaisuus on rikkaus, ja sitä me tarvitsemme enemmän, sekä tietoisuutta vammaisuudesta!
- Elämä kantaa ja asiat järjestyvät, vaikka ne yhtenä hetkenä näyttäisivät miten kaaottisilta tahansa.
- Yhteiskunta tukee ja pitää huolta monin eri tavoin vammaisista ja heidän perheistään, toki näissä asioissa on paljon myös kehittämisen varaa.
- Olen pelännyt aina tuntematonta, joka ei olekaan ollenkaan paha juttu nyt kun sen tuntee.
- Tulevaisuutta ei voi täysin suunnitella ja hallita, vaikka kuinka yrittäisi. Tämä hetki on tärkein, ja vain sillä on todella merkitystä.
- Jos voisin muuttaa menneisyyttä? En muuttaisi päivääkään.
- Kaikki ihmiset eivät ole samasta muotista tehtyjä, eikä tarvitsekaan olla!
- Lisäksi: Nyt minua saattaisi jopa kiinnostaa työskentely vammaisalalla.
Jos sinua pelottaa erilaisuus..
Syystä tai toisesta, olipa taustalla mikä tahansa asia tai tilanne, niin usko pois – kaikki järjestyy aikanaan. Tuntematonta on turha pelätä tai lietsoa sitä mielessään, vaikka se osin tiedettäisiin jo nyt raskaaksi. Jos taas et tunne tulevaa, vaan ainoastaan pelkäät sitä ja kuvittelet sen ”pahaksi”, niin kysy itseltäsi, mitä oikeastaan konkreettisesti pelkäät? Olisiko kaikki kuitenkin vain kuvitelmaa siitä, mitä et vielä tunne?
