Nukutuksissa on aina riskinsä, tästä on jokainen kuullut joskus jotain. Sitä puhutaan yleisellä tasolla nukutuksen komplikaatioista ja että ongelmiin on aina mahdollisuus. Anestesiaa suunnitellessa sairaalassa sinulta kysytään joka kerta, onko ollut aiempia nukutuksia ja onko niissä ollut ongelmia. Jos ongelmia ei ole ollut, niitä ei todennäköisesti ole odotettavissa seuraavillakaan kerroilla. Näin se ei kuitenkaan mene aina.
Meidän keskimmäinen lapsemme on läpi käynyt elämässään jo hyvin monta nukutusta, siinä missä me muut perheen jäsenet emme ole koskaan kokeneet sitä, nuorimman lapsen yhtä leikkausta lukuun ottamatta. Anestesiaa vaativat pienehköt toimenpiteet alkoivat lapsellamme jo hänen ollessaan noin kolme vuotias, ja kyse on ollut aina ihan sellaisesta lääkäreiden rutiinityöstä, synnynnäisen ihon alaisen hemangiooman seuraamisesta magneettikuvin, sekä sen hoidosta, jotka ovat vaatineet nukutusta lapsen ollessa pieni. Ei siis mistään vakavasta jutusta.
Nukutus on pelottavaa, ja olen aina pelännyt sitä
Ensimmäisestä lapsen nukutusta vaativasta tutkimuksesta lähtien olen aina ollut sydän syrjällään tutkimuspäivää ennen ja sen aikana. Jokin pelko on ollut aina pääni sisällä anestesiaa kohtaan, vaikka en ole tiennyt konkreettisesti edes, että mitä pelkään. Koskaan kukaan ei ole kertonut, mitä nukutuksessa voi oikeasti tapahtua ja mitä ne pelätyt komplikaatiot ovat oikeastaan. Pienestä asti olen pelännyt sitä, että mitä jos nukutuksesta ei herääkkään. En tiedä onko se edes mahdollista, mutta toki hyvin vaarallisia asioita voi aina tapahtua, kuten nyt tapahtui. Vuosien mittaan pelkoni alkoivat haihtua, koska pojan tutkimukset menivät aina hyvin ja samoin se pelkäämäni nukutus. Milloinkaan ei ollut ongelmia. Ja viimeisin kerta olikin etukäteen jo sellainen, etten pelännyt tai jännittänyt yhtään pojan puolesta.. kaiken piti olla jo niin ”rutiinia”. Mutta mitäs sitten sattuikaan.
Pojalla oli siis tässä taannoin varattuna sellainen hoitotoimenpide nukuksessa, joka oli tehty aiemmin jo kaksi kertaa. Siinä ei pitänyt olla mitään ihmeellistä. Tuo päivä oli ihan tavallinen, olimme valmistautuneet siihen sairaalan ohjeilla ja mieheni eli pojan isä oli tutkimuspäivänä hänen kanssaan sairaalassa. Ihan hitusen olin ehtinyt ihmetellä, ettei tuttua ”kaikki meni hyvin” soittoa kuulunut jo aamupäivän puolella heidän suunnaltaan, mutta en antanut sen häiritä. Sitten iltapäivällä mies soitti, että lääkärit kävivät hetki sitten kertomassa, että nyt meni asioita pieleen ja poika on edelleen nukutettuna.
Hän oli saanut nukutuksen alkuvaiheessa ns. maligni hypertermia -nimisen reaktion nukutuskaasusta. Tässä reaktiossa kehon lämpötila nousee yhtäkkiä rajusti (tässä kohtaa lähes 40 asteeseen) ja kehon lihassoluissa alkaa tapahtua jotakin vaarallista aineenvaihdunnallista reaktiota, ymmärtääkseni voidaan puhua hajoamisesta. Lisätietoa >>
Poika oli saanut myös jonkinlaisen kouristuskohtauksen, mutta supernopeasti reagoiva anestesialääkäri oli saanut tilanteen hallintaan pian eri toimilla ja vasta-ainetta antamalla. Tilanteen tasaantumista tuli seurata vielä toistaiseksi, kunnes vasta-aineet alkaisivat tehota varmasti, minkä takia poikaa pidettiin nukutettuna aina saman päivän iltaan saakka eri nukutusaineella. Seuraavat kaksi päivää menivät teho-osastolla, jossa vasta-ainetta annettiin noin 1 vuorokauden ajan ja sen jälkeen vielä seurattiion hoidettiin sivuharmina tullutta toisen keuhkon kasaan painumista ja keuhkokuumetta.
Vanhemman pahin painanajainen
Tämä kaikki kuulostaa ehkä nopeasti ohi menneeltä pelästykseltä, mutta se ei ollut mikään pikku juttu. Jokainen tunti, toisinaan joka minuutti oli kidutusta itselleni pahimmasta päästä, kotona odottessa tietoa; odottaessa että poika voidaan herättää nukutuksesta, odottaessa että vasta-aine tehoaa kunnolla eikä lämpö enää nouse, odottaessa tietoa, että lapsi saa syödä ja että pysyy ruoka sisällä, että hän jaksaa seistä ja kävellä ja toivoessa hänen pääsyä pian kotiin. Kamalinta oli, kun en voinut olla itse paikalla ja se tieto ettei isäkään saanut olla pojan vierellä muuta kuin nopein käynnein teho-osastolla olon aikana. Ja kun tajusin lopulta, että kyse oli hengen vaarallisesta reaktiosta, johon 30 vuotta sitten vielä moni kuoli kun parempaa tietoa ei ollut – en osaa edes selittää tuntemuksiani. Miten näin voi käydä, vaikka niin monta kertaa oli jo nukutettu aiemmin?!
Poika pääsi myöhemmin kotiin kolmen päivän kuluttua. Muutaman päivän piti vielä ottaa rauhallisesti, levätä, juoda paljon ja vahvistaa keuhkoa puhalteluharjoituksin. Sitten pian mies olikin jo normaali oma itsensä – kiitos sairaalan ammattimaisen hoitohenkilökunnan, joille heillekin tämä oli ollut ensimmäinen kokemus ikinä kyseisestä komplikaatiosta.
FAKTAA tästä nukutuskomplikaatiosta
Opimme kokemuksen myötä paljon uuttakin, mikä on se positiivinen puoli kaikessa. Alttius saada kyseinen maligni hypertermia -reaktio nukutusaineista on perinnöllistä, ja johtuu tietystä geenivirheestä. Tämä geenivirhe on hyvin yleinen – jopa 1/400 ihmisellä on se! Siis sinullakin voi olla. Mutta älä pelästy – meille kerrottiin että silti reaktioita tapahtuu vain 1-2 vuodessa (käsittääkseni Suomessa, maailmalla vähän useammin). Vaikka perinnöllinen alttius olisi olemassa, todennäköisyys saada vaarallinen reaktio on silti häviävän pieni.
En tiedä, miksi pojallamme tämä reaktio tuli nyt, vaikka nukutuksia oli ollut jo useita. Sen tiedämme, että aiemmin oli käytetty pääosin muita nukutusaineita kuin tällä kerralla, eli kaasuja ei ollut käytetty hänen ollessaan pienempi. Pähkäilimme itse että olisiko useat kovat flunssat kevättalven aikana saaneet kehon herkistymään ja sen myötä tämä kaikki tuli ilmi nyt.
Jatkossa pojaltamme on kielletty tietyt anestesia-aineet aina, ja ilmeisemmin meidän koko perheeltä tutkitaan perimästä tämä kyseinen ominaisuus. Jos ja kun todennäköisesti joltain meistä se löytyy, niin saamme varmaankin kaikki saman kieltolistan loppuelämäksemme tietoihimme. Näin se elämä taas vähän ravisteli ja muistutti, että mitä vaan voi sattua ja tapahtua, vaikka mitkä olisivat todennäköisyydet, että kaikki menee hyvin.
Lisätietoa aiheesta:
