Se tapahtui jotenkin vaivihkaa ja yhtäkkisesti nuorimman lapsemme tultua maailmaan. Ennen kolmatta kertaa äidiksi tuloani olin potenut enemmän tai vähemmän vauvakuumetta aina. Aina oli kaihoisaa miettiä sitä aikaa kun odotti vauvaa, ja sitä kun lapsemme olivat vauvoja. Päällä oli koko ajan kova halu kokea nämä uudelleen. Muistan kuvitelleeni monta kertaa, ettei tämä ”kuume” ikinä helpota, vaikka saisimme miten monta lasta. Odotusaikana oli jo etukäteen ikävä raskausvatsaa. Mutta toisin siinä kävi lopulta!
Täytyy tietenkin huomioida, että nuorin lapsistamme on erityislapsi – se on fakta jolla on ehkä jotain tekemistä vauvakuumeeni hiipumisen kanssa. En voi uskalla edes kuvitella mitä tuntisin ja paljonko pelkäisin eri asioita, jos kuvitteellisesti meille olisi tulossa vielä perheenlisäystä jossain kuvitusmaailmassa. Ei sillä, että pelkäisin enää sitä samalla tavalla kuin ennen, että lapsi voi olla erilainen, mutta kaikki muu – koska oma elämä on sen todistanut että ihan mitä vaan voi sattua.
Toki toinen tekijä on varmaankin ikä, ja mielen kypsyminen ”ulos” aiheesta. Nuorimman lapsemme kanssa vauva-aika ei ollut oikeastaan sen ihmeellisempi kuin isompien veljien kanssa, mutta niin moni asia meni kuitenkin eri tavalla, että siinä ehkä yksi jos toinenkin seikka hävitti kroonisen vauvakuumen pois. Aina oli uusia tutkimuksia, epävarmuutta, pelkoa ja sitten sekin vielä, kun lapsen synnyttyä mikään ei mennyt perinteisesti sairaalassaolon aikana. Sektiota ja imetystä myöten (imetys ei onnistunut) kaikki kääntyi päälaelleen, ihan eri tavalla kuin mitä ennalta odotin joten tulihan siinä pettymyksiä toisensa perään.
Voisi kai sanoa, että tunnen jollain tavalla ”parantuneeni” ikuiselta tuntuvasta kuumeilusta sillä ihan oikeasti olen aikoinaan ajatellut, ettei hinku uudelleen äidiksi sammu koskaan. Aina tutut odottavat äidit olivat vähän piikki lihassa sillä tavalla, että koin haluavani saman onnen heti ja nyt itselleni, ja juuri vauvan saaneiden tuttujen kanssa sama juttu. Mutta nyt – kuluvan vuoden sisällä tutuille on tullut vauvoja – eikä se tunnu miltään. Toki vauvat ihastuttavat, ja olen onnellinen – aidosti onnellisempi kuin koskaan näiden tuttujen puolesta – mutta en ole kertaakaan huomannut enää vauvakuumeen oireita itsessäni. Oletko kokenut samaa tai miten ”kasvoit” ulos vauvakuumeesta?
Onko niin, että aika sen tekee kaikille?
Tiedän toki että on paljon myös äidiksi haluavia, joilla ei vauvakuumeet auta ja vauvaa saa odotella, eikä sitä onnea tule lopulta koskaan välttämättä. Se onkin ihan oma tilanteensa joka vaatii aivan erilaista käsittelyä kuin tämä perinteinen vauvakuume. Siltikin, tsemppiä kaikille joilla on kuume tavalla tai toisella vielä päällä! <3
