Olen tiennyt aina olevani vähän outo ja kenties erilainen kuin muut. Pääni sisällä on myllertänyt pienestä saakka tuhat ja yksi mysteeriä ratkottavana. Lapsena kaikki oudot ja pelottavat maailmankaikkeuden mysteerit pitivät hereillä joskus öisin, koska pelkäsin painajaisia. Muistan äitini neuvoneen, ettei liian isoja kysymyksiä kannata jäädä miettimään, koska siinä vaan sekoittuu mieli lisää. Mitä jos ei voi olla miettimättä, ja vain pohdiskelu helpottaa?
Pelkäsin lapsena myös leikkauksia ja veren näkemistä valtavasti. Ne kerrat kun vahingossa näin televisiosta tai jostakin lääkärilehdistä kuvia avoleikkauksista, saivat valtavat pelot ja painajaiset valloilleen, jotka ihan itkettivät toistamiseen. En tiedä miksi. Nykyään lääketiede kiinnostaa valtavasti mutta veren näkemistä en edelleenkään kestä. Yllätin kyllä itseni katsomalla tässä juuri taannoin televisiosta aivoleikkausten tekemistä, eikä se heikottanut yhtään.
Lapsen mieli yleensä on vilkkaampi, herkempi ja enemmän mielikuvitukseen uppoutuva tietyllä tapaa kuin aikuisen. Tai näinhän sitä ajattelisi. Olin oikeastaan poissa tästä lapsuuteni tavasta ylimietiskellä kaikkea jonkun aikaa nuoruuden ja 30+ iän välillä, jolloin ajatukset täytti tulevaisuudesta haaveilu ja ihan arkiset nuoruuden asiat, kevyemmät sellaiset.
Alkaako mieleni vanhentua vai taantua nyt nelikymppisenä?
Arkisin päiväaikaan mieleni pursuaa töitä ja omanlaista ruuhka-arkeamme; miten ratkon asiakkaiden haasteita ja saan järkeistettyä ylipursuilevan to do -listani? Iltaisin mieleni haluaa olla perheen asioissa kiinni sekä yhdessäolossa, usein harhaillen takaisin töiden kimppuun.
Mutta sitten! Nukkumaan mennessä ja unissani, joissa sitä ajattelisi pohdiskelevan aivotyön niin ikään vähenevän, löydänkin itseni pohtimasta kuinka suuri on maailmankaikkeus ja miten aika muka kulkee hitaammin jos vauhti on kova, sekä mitä ihmettä tapahtuu mustan aukon sisällä? Usein toivon saavani unissani supermiehen voimat, jotta voisin lentää hetkessä halki avaruuden niin kauas että voisin käsittää mikä tämä maailmankaikkeus onkaan. Pohdiskelen, mitä kvanttimaailmassa on ja voinko mielen voimalla muuttaa asioita.
Ehkäpä olen katsellut liikaa tieteen ihmeisiin perustuvia elokuvia. Pakko todeta, että niillä on merkittävä tapa ruokkia tiedonnälkäistä tiedenaisen sieluani, joka haluaisi tietää lisää kaikesta. Olenko outo vai kuvittelenko vain? Vai olenko vain nörtti? En ole kertaakaan ottanut puheeksi muiden kuin oman perheen jäsenten eli lasten ja miehen kanssa näitä maailmankaikkeuden myteerejä. He tykkäävät keskustella niistä – mutta mietin useinkin, tykkäisikö kukaan muu? En tosissaan tiedä! Voi olla hyvinkin, että ystävänikin tälläisiä toisinaan miettivät, mutta eivät ole koskaan sitä ääneen sanoneet.
Tosiaan, nuoruuden tauon jälkeen kun nämä tiedepähkäilyt ja pohdiskelut ovat taas palanneet mieleeni ja uniini, pohdin vain sitä että onko tämä kehitystä, vanhentumista vai taantumista ajassa taaksepäin!? 😀
