Tasan 18 vuotta sitten heräsin aamulla supistuksiin, joita koin ensimmäistä kertaa elämässäni. Muistan herättyäni pohtivani, että eikö ne tämän enempää tunnu miltään?! Joitakin pitkiä sekunteja kerrallaan supistuksia tuli melko tiheästi mutta ei tasaisesti. Vielä ei ollut kiire minnekään, mutta supistelut olivat tulleet ilmeisesti jäädäkseen.
Asuimme mieheni kanssa tuolloin kerrostalokaksiossa, jossa kaikki oli pienokaista varten valmiina. Mies opiskeli ammattia ja minä olin vielä vailla tutkintoa, lähihoitajan opinnot jäivät kesken kun äitiyslomani alkoi.
Laskettu aika oli ollut kolme päivää sitten, joten olimme aika varmoja että kohta meitä on kolme. Supistelut jatkuivat pitkin päivää. Illalla miehen piti lähteä kouluun ja päätimme, että hän jättää minut sairaalaan matkan varrella varmuuden vuoksi ja palaa sitten sinne koulun jälkeen.
Sairaalassa todettiin pian, että synnytys näyttää olevan käynnistymässä, mutta vielä oli matkaa edessä täyteen avautumiseen. Jäin sairaalaan odottelemaan miestä koulusta ja sain kuulla mitä edessä oli, jos vauva syntyisi tulevana yönä. Olin tietysti päättänyt, etten ottaisi yhtään mitään kivunlievitystä. Sain sairaalavaatteet ja oman huoneen. Alkuyön pärjäsinkin oikein hyvin vaikka supistukset alkoivat tuntua kivuliaammilta. Mies palasi sairaalaan jossain vaiheessa. Alkuyön sain levätä huoneessa sängyllä, liikkua ja käydä suihkussa mutta jossain kohtaa yötä saimme luvan siirtyä synnytyssaliin.
Tuli siis alkuyö, keskiyö… Supistukset kovenivat hiljalleen mutta hyvin hitaasti. En enää muista yöstä yksityiskohtia paljonkaan, mutta pitkä yö se oli, ja olin hyvin väsynyt. Muistan pohtineeni, miksei synnytys voinut tapahtua päivällä. Lopulta kivut olivat liikaa, ja otin tyytyväisenä yksitellen kaikki kivunlievitykset mitä tarjottiin. Ilokaasu oli parasta hetkellistä apua keinutuolissa istuessa. Lopulta epiduraalikin oli jo enemmän kuin tervetullut apu, vaikka olin ajatellut välttäväni sitä viimeiseen saakka, en tiedä miksi! Meidän pikkukaupungin synnytysosastolla ei tuolloin ollut yöllä päivystävää anestesialääkäriä paikan päällä, vaan hänelle piti soittaa ja pyytää paikalle. Hieman tunsin häpeää että minun takia hän joutui heräämään keskellä yötä, olinhan vannonut illalla etten ota puudutusta… Mutta se oli hänen työtään, ja hän oli päivystysvuorossa, vaikkakin kotoaan käsin.
Epiduraali toi muutaman tunnin helpotuksen tuskiini ja sain nukkua hetken. Samalla miestä kehotettiin menemään kotiin hetkeksi nukkumaan – hänelle soitettaisiin, kun ponnistusvaihe alkaisi olla käsillä (asuimme yhden kilometrin päässä sairaalasta).
Aamu neljän maissa alkoi näyttää siltä, että pian tapahtuu ja mies soitettiin paikalle. Ponnistusvaihe sai pian alkaa. Se oli outoa ja kovaa työtä, muistan etten oikein osannut mielestäni ponnistaa oikein siinä synnytystuolissa tai sängyssä, mikälie se onkaan nimeltään, mutta noin puolesta tunnista tuntiin kun olin yrittänyt tehdä työtä käskettyä, lopulta viiden jälkeen aamulla syntyi pieni esikoisemme. Se oli hurjaa, teki niin kipeää hetkellisesti mutta kaikki tuska unohtui nopeasti. Synnytys oli kuin suoraan oppikirjoista, näin olen todennut jälkikäteen monesti. Ei tullut mitään yllätyksiä, tai suuresti tikattavaa, vuotoa tai muuta ja asiat eteni omalla painollaan.
Pikkuisemme alkoi heti synnytyssalissa syödä rinnalla ja koko sairaalassaolo (2-3 päivää) meni hyvin ja näin jälkikäteen voin todeta että todella ”helposti”. Pikkuveljien syntymät myöhemmin sitten olivatkin vähän erilaisia, kaikki omalla tavallaan hyviä ja ihania muistoja.
Ensimmäiset päivät sairaalassa ja äitinä olivat hyvin tunteiden täyteisiä, tuli siinä muutama itkukin päästettyä omassa rauhassa ihan silkasta onnesta, (ja välillä imetyksen kivuliaisuudesta) kun pikkuisemme kanssa tuijottelimme toisiamme yön tunteina. Tuntuu, kuin noista äitiyden alkumetreistä olisi vasta ihan pieni tovi aikaa, toisaalta sitten en enää muista ihan kaikkia yksityiskohtia synnytyksestä ja ensimmäisistä viikoista esikoisen kanssa. Muistan olleeni kaiken onnen ja uuden keskellä hyvin väsynyt, koska yöunet lyhenivät ja pätkiintyivät kertaheitolla ja se oli täysin uutta silloin. 🙂
Tänään tässä ja nyt ”pikkuisemme” on juuri saanut ajokortin ja parin päivän päästä edessä on vanhojen tanssit, ensi vuonna kenties jo ylioppilasjuhlat. Minne tämä aika hujahti?
