Ajanviettoa metsissä samoillen ilman että kukaan tietää missä menen, huoletta. Kesäisiä päiviä lehmien kanssa pellolla, istuskellen kivellä ja lehmille jutellen. Jännät päivät heinäpellolla heinäpaaleja peräkärryyn lastaten ja välissä sain ajaa traktoria tai maasturia itse! Marja- ja sienimetsässä vuoden aikojen mukaan.. Majan rakentaminen metsään…
Välillä sitä väkisinkin pysähtyy muistelemaan omaa lapsuuttaan, joka oli vapaa-ajan vieton suhteen hyvin erilainen kuin omien lasteni tai heidän sukupolvensa arki. Monet asiat mitä lapsen ja nuoren elämässä tapahtuu, menevät selvästi saman kaavan mukaan mutta ympäristö ja ajankäyttö ovat todellakin erilaisia olleet itselläni ja lapsillani.
Asuin suurimman osan lapsuudestani, noin kahdeksan vuotiaasta eteenpäin maatilalla sijaisperheessä. Sitä ennen asuin Helsingissä, joten koin melko suuren ympäristön vaihdoksen toiselle luokalle mennessä.
Meillä oli navetallinen lehmiä, ja niiden lisäksi toisinaan kasvatuksessa sikoja. Aina oli kanoja, joskus kaneja. Hevosiakin meillä oli useamman vuoden ajan nuoruudestani. Lisäksi navetassa ja pihapiirissä vapaana asusteli kissoja ja oli myös aina useampi koira. Kodin ympärillä aukeni useampi pelto ja metsiä. Meiltä oli matkaa yli 20 kilometriä kaupungin keskustaan ja noin 2 kilometriä naapuriin… ympärillä oli siis todellakin luonnon rauhaa.
Rakastan luontoa ja metsiä, se taitaa kummuta lapsuudestani
Uskon että läheinen yhteys luontoon ja metsiin syntyi minulle lapsuudessa. Jos oli tylsää, lähdin aina kävelylle metsään yksin tai veljeni kanssa (tai muiden perheen sijaislapsien kanssa, heitä oli useampi). Lapsuudessani liikkuminen metsissä oli hyvin huoletonta. Muistan, etten välttämättä edes ilmoittanut kenellekään lähteväni metsään, eikä siitä koskaan tainnut syntyä haloota. Saatoin tehdä yksin tai veljeni kanssa hyvin pitkiäkin seikkailuja, jopa entuudesta tuntemattomilla alueilla kotimme läheisissä metsissä ja palasimme sitten ”aina joskus” taas kotiin. Ja vitsit miten jännää ja hauskaa oli, kun aina löytyi jotain uutta, autioita latoja tai jokia ja puroja, suo-alueita, lampia…
Kerran teimme veljeni kanssa niin pitkän seikkailuretken metsiin kilometrien päähän kotoa, ettemme enää yhtäkkiä tienneet missä olemme. Meillä oli kodin suunnasta melko selvä aavistus, ja siinä kohtaa kun tajusimme eksyneemme, aloimmekin juosta oletettavasti kotia kohti, lopulta itku kurkussa huutaen äitiä ja apua äänemme käheiksi, kun tuttuja maisemia ei alkanut ollenkaan näkyä ympärillä. Lopulta kaiken paniikin keskeltä tajusimme olevamme ihan kotitien vieressä, ja kaikki oli taas hyvin. Taisimme kertoa äidille eksyneemme, mutta se siitä! Emme eksyneet enää toista kertaa, tuon kauemmas emme koskaan tainneet enää lähteä samoilemaan uudelleen keskenämme.
Huhhuh näitä muistellessa.. en itse päästäisi lapsiani todellakaan samaan tapaan metsiin liikkumaan, ilman puhelinta. Jos edes päästäisin ollenkaan yksin lähtemään. Lapsuudessani ei ollut kännyköitä… eikä mitään sellaisia osattu kaivata!
Nykyään pelätään myös aika paljon karhuja ja susia, joita todellakin oli meidänkin metsissä lapsuudessani, ja lisäksi ilveksiä.. mutta vanhemmat ohjeistivat pitämään metsässä meteliä, niin eläimet eivät tule lähelle, eivätkä koskaan tulleet!
Jännintä oli ne päivät, kun lehmät karkasi laitumelta
Maatilamme lehmillä oli kesäisin melko suuret laitumet, joihin sisältyi niin metsää kuin peltoja kodin ympärillä. Toisinaan joko lehmät itse tai joku ulkoinen voima sai laitumen aidan poikki (sähkölanka) ja lehmät pääsivät karkaamaan laitumelta. Voi että, mielestäni oli hauskaa ja jännää etsiä karanneita lehmiä, ja ohjata sekä paimentaa ne takaisin kotiin ja laitumelleen!
Pari kertaa kävi myös niin hassusti, että lehmät olivat päättäneet lähteä karatessaan vähän ”kylille” ja joku saman kylän tutuista asukkaista soitti meille kysyen, onkohan ne teidän lehmiä, kun tuolla kulkevat pitkin kylänraittia? Siinä sitten lähdimme hakemaan lehmiä kotiin ja saimme avuksi naapureita pitkin kylää. Oikein odotin aina sitä seuraavaa kertaa, kun lehmät karkaisivat!
Heinäpellolla sai ajaa traktoria ja paiskia hommia yhdessä
Parhaita lapsuuden kesien muistojani ovat myös päivät heinäpellolla, kun heinää paalattiin ja kuljetettiin pois pellolta. Se heinäpellon tuoksu, eväiden nauttiminen paalikasan päällä, peräkärryn kyytiin heinäkasan päälle hyppääminen tai se, kun sain itse ajaa pellolla traktoria.. ah! Niitä päiviä ei voita mikään! Teini-ikään päästyäni toki alkoi heinätöiden kiinnostus laantumaan mutta nyt ”isona” nuo hetket tuntuvat ihan parhailta. Lapsena kaikki on jännenpää!
Joskus muistan keksineeni heinäpaalikasaan liittyvän leikin, kaivauduin paalikasan sisään paalien väleihin jääneistä raoista ja leikin olevani pyramidin sisällä. Muistoksi sain paljon raapaleita ja haavaumia käsivarsiini ja jalkoihini sillä nuo heinäpaalit olivat olkia, siis aika kovia ja raapivia! Mutta niin jännää oli!
Nykyajan kaupunki- ja taajamalasten arkielämä on hieman eri näköistä
Meilläkin pojat viihtyvät pääsääntöisesti vain puhelinten tai tietokoneiden kimpussa. Toki pienempinä hekin selvästi nauttivat eniten ulkona ja luonnossa liikkumisesta yhdessä ja keksivät aina jotain uutta ja jännää tekemistä ulkona. Metsä ja rannat ovat aina kiehtoneet heitäkin. Mutta kännykät ja konsolipelit ovat olleet täällä koko ajan, meidän keskimmäinenkin taisi niistä innostua jo 3-vuotiaana!
Voi niitä vanhoja hyviä aikoja!
