Kun arkielämä on täynnä univajetta. Nukkuminen tuntuu nykyään olevan yhtä harvinainen taito ja lahja kuin yksisarvisten näkeminen. Pahinta on, etten tiedä helpottaako tämä joskus.
Meillä se ei mene kuten yleensä pienten lasten vanhemmille kuulee sanottavan, ”Kyllä se vielä helpottaa ja sitten sinä kaipaat niitä pikkulapsivuosia.”. Ei, meillä kaikki menee ihan oman kaavan mukaan, joka aukeaa meille sitä mukaa kun elämää eletään. Yhtälailla kaipaan kyllä niitä vauvavuosia erityisemme kanssa, silloin kaikki oli aika ”tavallista” vauva-arkea vielä.
Viimeiset viisi vuotta ovat olleet henkisesti kasvattavaa aikaa niin hyvässä kuin pahassa, itselleni kuin koko perheellemme nuorimman pojan erityishaasteiden takia. Yöheräämiset ja -valvomiset eivät ole meillä vain satunnaista säätämistä silloin tällöin, vaan ne ovat muodostuneet omanlaiseksi taiteenlajiksi, jossa olen aktiiviharrastaja.
Kun useimmat vauvojen vanhemmat saattavat haaveilla koko yön kestävistä unista, niin itse iloitsen siitä, että saan edes neljän tunnin yhtäjaksoisen unen pätkän nukuttua. Lyhyempiin pätkiin sirpaloitu yö kostautuu pahimmiten seuraavana päivänä, eikä silloin suju ajattelu, ongelmien ratkonta tai oikein mikään – eli työtkin kärsii.
Erityislapsen äitinä minun on ollut pakko oppia arvostamaan hyvin pieniä asioita, mistä ammentaa arjen onnea ja sitä kuuluisaa omaa aikaa. Siinä missä jotkut nauttivat kauneushoidoista, ulkona syömisestä tai vaikka rentouttavista kylpyhetkistä, rentoudun ja saan karistettua suurimman unettomuuteen liittyvän stressin, kun voin hetkeksi päivällä istahtaa sohvalle, nostaa jalat ylös ja pitää silmiä kiinni edes noin vartin verran. Juuri nyt en pysty edes haaveilemaan jaksavani lähteä kotia kauemmas viettämään vapaa-aikaa, jota ei ole. Työt, lapset, perhe-arki ja vapaa-aika sulautuvat meillä jotenkin yhdeksi tiiviiksi kokonaisuudeksi, koska teen töitä kotoa käsin monelle asiakkaalle.
Nukkumisesta voisi tulla uusi harrastus, johon käytän yön sijaan tietyn ajan päivästä:D – ainakin haaveissani. Erityisäitinä olen saanut oppia rakastamaan enemmän ja uusin tavoin, nauramaan enemmän ja arvostamaan niitä harvoja saamiani unenpilkahduksia vieläkin enemmän. Tasapainoa unettomuuden ja päivien välille etsin edelleen, ehkäpä se joskus löytyy.
Kokeilimme aikoinaan pienimmälle lapsellemme melatoniinia lääkärin suosituksesta, mutta se kokeilu osoittautui hyödyttömäksi avuksi. Olen pähkäillyt viime aikoina, voisiko melatoniini auttaa itseäni? Todennäköisesti ei, sillä ongelmana ei useimmiten ole se, etten pystyisi nukkumaan – se on se, etten saa nukkua.
Oletko erityislapsen vanhempi tai muuten samassa tilanteessa, jossa kokonaan nukutut yöt ovat ultra harvinainen juttu? Miten jaksat arjessa ja töissä? Saa vinkkailla, sillä omat keinoni ovat vähissä.
”Selvityminen” kuvaa hyvin sitä, miten raivaan tieni eteenpäin arjessa, mutta haluaisin kovasti voida kuvata sitä jollain muulla, positiivisemmalla termillä.
Vaikka silmäpussit painavat, ne kertovat tarinaa elämästä, jossa rakkaus voittaa univajeen 10-0 aina. Onneksi pian on kevät! Pitenevät päivät auttavat jaksamaan aina muutaman asteen paremmin.
