En tehnyt viime viikonloppuna melkein yhtään mitään. Siis todella pitkästä aikaa näin, sillä viime kuukaudet on viikonloputkin vierähtäneet opiskellen tai töitä tehden, tai milloin missäkin ollen kun takana on pojan synttärit ja äitienpäiväkin.
Päätin siis viikonlopun kynnyksellä että nyt en avaa kertaakaan työkonetta (tai mitään muutakaan laitetta millä töitä voisi tehdä) ja ihme kyllä se piti. Mutta mitä sitten tein? Kuvittelin ennakkoon lepääväni, siivoavani, rentoutuvani, ulkoilevani ja nauttivani näistä kaikista ylenpalttisesti. Näinhän se viikonloppu päällisin puolin menikin, siivoillessa (vaikka se nyt ei auta meillä mitään, heti kaikki on taas sekaisin), lepäillessä parit päiväunet ainakin, lasten kanssa touhutessa kotona ja pihalla nauttien aurinkoisesta säästä. Ihanaa?
TYLSYYS
Tylsyys hiipi mieleeni ja täytti sen. Siis sellainen joku pieni pirulainen, joka kuiskuttelee korvaan koko ajan että ”mitä se nyt on kun et tee mitään hyödyllistä. Työt kasautuu ja odottaa vaan maanantaita jos et tee niitä nyt. Laiska! Saamaton!” Oikeasti, en taida osata rentoutua ja olla tavallaan tekemättä mitään kuvitteellisen tärkeää kuten työtä.. apua!
Ennen nuorimman poikamme syntymää olin jonkin sortin työnarkomaani. Tein töitä viis kellon ajoista tai viikonpäivistä ja venyin kaikkien toiveisiin, huolimatta siitä että se oli paikoin liikaa. Vielä päivää ennen nuorimmaisen suunniteltua sektiota, edellisiltana kahdeksan aikoihin viimeistelin järkyttävässä helteessä joitain töitä asiakkaalle, vaikka oikeasti se ei varmaan olisi ollut ihan pakko, mutta kun sitä toivottiin. Siihen kuitenkin loppui se loputon venyminen ja työn asettaminen muun edelle, kun vauvan kanssa ei palattukaan pian kotiin eikä mikään ollut enää kuten ennen. Keskimmäisen poikamme kanssa teinkin aiemmin heti töitä sairaalasta palattuamme, joka on ihan hullua näin jälkikäteen ajateltuna.
Nuorimman poikamme syntymän jälkeisen sairaalassaolon venyttyä päivillä, sitten viikoilla, en edes muistanut enää että elämässäni on työ. Toki talousasiat askarruttivat, koska tein pääosin tuntityötä ja kaikki mitä yrittäjänä oli tullut käteen, meni aina saman tien, mutta asiat järjestyivät ja pystyin keskittymään vain meidän pienokaiseen. Ne hetket kun pystyin pysähtymään miettimään omia tuntemuksiani, kaiken mielen sekasorron keskellä tajusin että hei – elämä ei kaatunutkaan siihen, etten tee koko ajan töitä! Ja se oivallus tuntui niin hyvältä sen kaiken muun myrskyn seassa. Noiden tapahtumien jälkeen olenkin jo pitänyt kesälomia ja muita lomia pitkin vuotta, aiemmin en lomaillut lähes kymmeneen vuoteen.
Palataan siihen tylsyyteen. Se kun päättää olla tekemättä mitään sellaista minkä oma alitajunta tottumuksesta tulkitsee ”tärkeäksi”, todella tylsistyttää mielen. Se saa melkein paikka paikoin ahdistumaan! Kuitenkin olen huomannut, että kun vaan elää niiden tylsyyden ja ahdistusten aaltojen yli, niin se helpottaa – ja asiat järjestyvät päässä uudelleen. Mitä kauemmin tuota tylsyyttä vaan jatkaa – jos pystyy, vaikka lomaillessa niin sitä enemmän uusia ideoita, suunnitelmia, arjen ilon lähteitä ja onnen tuntemuksia mieleem tulvii.
Suosittelen tylsistymistä lääkkeeksi hektiseen arkeen ja kuumina käyville aivoille. 🙂
