Pitäisi kai olla helpottunut ja iloinen fiilis siitä kun on perjantai, varsinkin eilisen pyhäpäivän jälkeen. Viikon piti tavallaan olla jälleen helpompi, työmäärältään pienempi ja rennompi kuten kai edellisenkin viikon arkipyhineen. Meillä eletään toisaalta innoissaan viisukuplassa, odottaen ja fiilistellen huomisen tulevaa Euroviisujen finaalia mutta vaakakupissa painaa huonosti nukutut yöt ja se kun tiedätkö, koko ajan on jotain meneillään ja sitä ei saa pysäytettyä!
Ruuhkavuodet, tätäkö se on?
Niin, viisaammat kutsuu tätä meininkiä varmaankin ruuhkavuosiksi. Viime yönä valvoin ensin puoli yhteen katsoen Euroviisujen toista semifinaalia. Minun ei olisi ollut välttämätöntä nähdä niitä kaikkia esityksiä (enkä siis edes nähnyt, selitys jäljempänä), mutta kun uutisissa oli kohistu Käärijän esiintyvän siellä, niin pitäisihän se nyt nähdä. Eikös se esiintyminen sitten tietysti oltu laitettu ihan viimeiseksi – ja pettymyshän sekin spektaakkeli oli. Edes koko laulua ei saanut esittää loppuun.
Koko viisulähetyksen ajan ravasin olohuoneen, makuuhuoneen, keittiön ja vessan väliä.. en edes tiedä montako kertaa (kymmeniä ainakin). Pienimmän pojan vatsa oli niin kovalla (ja jatkuu tänään) että vaippoja sai vaihtaa sen jatkuvan tuhrimisen takia koko ajan. Ja joka kerta se teki kipeää ja vaippa-alue ärtyi lisää.. eikä meillä ollut illalla Bepanthenia tai mitään auttavaa voidetta, vain vedellä saatoin huuhdella. Ja tämä ravaaminen jatkui koko yön. Kello kahden ja neljän välin raivosin pääni sisällä tavalliseen tapaani sitä, että näin menee taas tämä yö juuri kun huomenna on kaikkea menoa, mutta sitten loput aamuyön tunnit jo menikin jossain zombi-moodissa, rutiinilla ilman verenpaineen kohoamisia.
Aamulla mies lähti kuskaamaan vanhinta poikaa junalle lukion reissua varten, siinä piti herätä jo ennen kuutta ja olla junalla ennen seitsemää. Sain itse meidän keskimmäisen pojan jotenkin valmiiksi kouluun ennen yhdeksää ja päätin nukkua vielä hetken, koska pienin poitsu rauhoittui juuri ja juuri aamuksi, vaikka vatsa ei vielä toiminutkaan. Seuraavaksi herättiinkin pojan kanssa, kun kello oli jo melkein 12! JA TÄNÄÄN PITÄISI EHTIÄ TÖITÄKIN ja OPINTOJA! Onneksi sentään tämä ei ollut päiväkotipäivä, sinne ei oltaisi selvitty.
Kahvia naamariin, lisää vaippashowta ja töiden kimppuun.
Silmät ristissä jotakin touhuttuani (jotain mikä näytti työn teolta) pitikin jo lähteä viemään nuorinta poikaa fysioterapiaan. Puolitosissani mietin, kannattaako se, kun peppua pitää pestä vartin välein mutta tiesin että meidän fyssarilla voi olla hyviä liikkeitä, millä auttaa vatsan toimintaa. Ei hän suoraan ainakaan pahakseen laittanut, että pikku asiakkaan vatsa oli ärtynyt tänään ja hieronta sekä tietyt jumppaliikkeet helpottivat todennäköisesti oloa. Samalla reissulla haettiin vanhin poika juna-asemalta ja siinä kauniin, lämpimän kevätpäivän keskellä pienin poika päätti vielä pienet oksut päästää autoon. Ja voi sitä huutoa..
Eikä se päivä tähän lopu. Nyt pienin nukkuu päiväunia, ärtynyt vaippa-alueen iho on saanut hoitoa, on lääkitty ummetusta mutta edelleen vatsa odottaa toimimistaan kunnolla. Toivon todella että ennen yöunia kaikki on taas hyvin. Vielä on nimittäin edessä vanhimman pojan kuskaamista illalla nuorten menoihin ja haku keskellä yötä takaisin.. Kyllä tästä selvitään!
PS. Jos et ole tuttu lukija, niin tiedoksi – meillä nämä ummetukset on arkipäivää ja tavallaan kuuluu pienimmän pojan diagnoosiin, hän on erityislapsi jolla on harvinainen geneettinen sairaus. Lisää voit lukea täältä.
