”Sun pitää päästä ulos, nähdä ihmisiä ja saada vaihtelua.” Kuulen usein tämän väittämän, milloin mistäkin taholta ja saan kutsuja sinne tänne ja tuonne, koska minunkin pitää välillä vaihtaa maisemaa ja viettää aikaa aikuisten kesken, nähdä ystäviä ja tutustua uusiin. Koska niin saa uutta energiaa ja sitten jaksaa paremmin. Perheenäkin pitäisi liikkua moneen paikkaan kylään ja seikkailemaan toisten perheiden kanssa, niin sitten arki ei ole yhtä ja samaa koko ajan. Mitä jos noin ei olekaan paras?
Mitä jos sosiaalisuus vain uuvuttaa?
Törmään nykyään vähän väliä tähän dilemmaan, jossa erityislapsiperheemme arjen ulkopuoliset ihmiset – toisinaan läheisetkin, pyytävät jonnekin, suosittelevat sitä tai tuota tai ihmettelevät miten emme suo arkeemme vaihtelua kuten normaalin ihmisen pitäisi. Eikä siinä siis mitään pahaa ole, että ihmiset nostavat asiaa esiin ja välittävät. Haasteeni on siinä, miten ilmaista ja selittää, että anteeksi mutta ehdotuksesi ei ole sitä mitä koen tarvitsevani. Tunnen olevani ehkä vähän outo, enkä osaa ilmaista itseäni asian kanssa.
Meidän pienin lapsemme jolla on erityishaasteita ja pysyvä vaikea kehitysvamma sekä harvinainen diagnoosi sen takana, kasvaa hurjaa vauhtia. Liikkuminen ihmisten ilmoilla niin sanotusti on alkanut paikoin olemaan haasteellisempaa kuin aiemmin, koska poika ei viihdy kauan samassa paikassa eikä paikallaan. Hän ei osaa kävellä itsenäisesti. Hän on super utelias tutkimaan ympäristöään kuten lapsen kuuluukin, mutta jo lähes 6-vuotiaana meno on jo paikoin melko kovaa ja hän ylettyy aika korkealle. Perään on siis katsomista ja paljon, koska poika ei ymmärrä ohjeita tai varoituksia. Vierailla kylässä pöydiltä, hyllyistä ja tasoilta lähtee tavara liikkeelle vauhdilla sekä kaatuu, mikäli perään ei katso joka sekuntti. Ja kieltäminen sekä tavaroiden vieminen pois vasta saavatkin ison harmin aikaan. Valitettavasti näissä puitteissa ei vierailut ja sosiaaliset kohtaamiset ole ihan sitä perinteisintä energisoivaa ja virkistävää tekemistä, se vaan on fakta. Kotona meillä on vastaavasti kaikki rauhallisesti. Ylimääräiset rikkoontuvat tavarat ovat piilossa ja koti järjestetty niin, että poika saa vapaasti puuhaiila turvassa, myös itsenäisesti.
Kun lähdemme pienimmän pojan kanssa jonnekin, otan lähinnä aina sen tavoitteen että pystyisimme tarjoamaan pojalle uuden ja kivan kokemuksen. Oma nauttiminen jää siinä taka-alalle. Onneksi kauppareissut onnistuvat vielä toistaiseksi joten kuten yhdessä. Poika pääosin nauttii kaupassa olosta, väreistä, valoista ja ihmisen näkemisestä kunhan ei pysähdytä paikalleen liian pitkäksi aikaa. Kaupoissakin on tosin alkanut ilmetä sitä, että poika tavoittelee rattaista käsillään kaikkia kauppahyllyjen tavaroita ja jos hän onnistuukin jonkun tavaran nappaamaan käteensä, se melkeinpä pitää ostaa suuren huudon välttääkseen.
Kun pienikin ”oma aika” koittaa jatkuvien huonosti nukuttujen öiden, työn ja arjen hulabaloon välissä, ensimmäinen ajatukseni ei todellakaan ole että nyt pitäisi päästä ulos jonnekin. Anteeksi vaan.
Oma energia ei riitä ylimääräisiin kohtaamisiin
Ystävien tapaaminen silloin tällöin on tärkeää ja siitä saankin usein energiaa. Yleensäkin sellaisten ihmisten kohtaaminen kaksin tai hyvin pienellä porukalla, joiden kanssa voidaan vaihtaa henkilökohtaisempia kuulumisia iloineen ja huolineen, tukevat jaksamistani. Isot porukat sen sijaan saavat jo ennakkoon väsymään sekä mielikuvat small talkista tuntemattomien kanssa vain ärtymään. Ajanvietto vain sosiaalisia suhteita harrastaakseen tuntuu ajan haaskaukselta, koska oman mieleni vapaa-aikaa on niin vähän. Saan tosiaan hyvin harvoin nukuttua edes öitäni hyvin, joten kun pienikin hermoloman hetki on käsillä, mietin melkeinpä vain nukkumista ja sitä, miten mieli siitä sitten hetkeksi virkistyy.
Lataan akkujani parhaiten aivan omassa rauhassa ja hiljaisuudessa tai jotain kivaa tehden oman perheen kanssa. Jos arki ja työ oikein väsyttää, niin kaikkein parasta on kun saan olla vaan täysin yksin ja hiljaisuudessa. Näin se vaan on, ja ymmärrän että sen käsittäminen tai uskominen voi olla vaikeaa. Usein vetäytyvistä ihmisistä voi saada senkin kuvan, että he ovat masentuneita eikä kaikki ole hyvin, mutta itselläni on mielen sisällä kaikki niin kohdillaan kun tarvitsee – tunnen vain itse itseni niin hyvin. 😉
Miten sanoa ystävällisesti muille jos ”ylimääräiset” kohtaamiset eivät ole se mitä kaipaan ilman, että siitä saa vääriä käsityksiä? Läheisimmille ystäville on helppo sanoa joskus, että nyt ei vaan jaksa tavata ketään, mutta muille asian ilmaisu onkin vaikeampaa.
Minusta tuo on hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä. Itselläni on täysin eri elämäntilanne kuin sinulla; olen perheetön ja asun yksin. Olen aina ollut perusluonteeltani sillä tavalla sosiaalinen, että nautin ystävien seurasta, isossakin porukassa joskus — mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nautin omissa oloissani olemisesta. Naurattaa itseänikin, kun joskus vain esimerkiksi istun parvekkeella viikonloppuna ja vain huokailen ihanaa yksinoloani rauhassa 😂 Minä en myöskään epäröi sanoa ystävälle, jos en ole sillä tuulella, että haluaisin tavata, kun tulee kutsu jonnekin. Minusta tässä ei ole mitään väärää, ja tämän pystyy ilmaisemaan ystävällisesti….itse sanon vaikkapa, että kaipaan juuri nyt palautumista omissa oloissani intensiivisen työviikon jälkeen, enkä jaksa lähteä kotoa minnekään 🙂. Jos joku loukkaantuu tällaisesta, niin minkäs teet. Jokaisen meistä täytyy elää itselleen parhaaksi näkemällään tavalla 💗
Kiitos kommentista. Näinhän se on ja hyvin sanottu ”elää itselleen parhaaksi näkemällään tavalla.”