Meillä selvät rajat lasten elämässä ovat olleet aina osa arkeamme. En tarkoita, että olisimme vaatineet täydellisiä aikatauluja ja arkirytmiä vastasyntyneestä saakka – ei sinne päinkään! Ja rajoillakin tarkoitan siis ennemminkin päätöksiä ja niissä pysymistä. Olen ehkä lepsuin äiti ikinä pitämään omia rajojani, niin että mentäisiin aina jonkun tietyn kaavan tai kellon mukaan. Vauva- ja taaperovaiheessa meillä elettiin pitkälti lasten ehdoilla. Unikoulua ei meillä tunnettu ja perhepeti oli ihan normi juttu, kunnes siirtyminen omaan sänkyyn tapahtui luontevasti. Rajoja ei ole vedetty niin tiukaksi, ettei hengittää saisi, mutta siihen on totuttu pienestä pitäen, että viimeinen sana on meillä vanhemmilla, ja se pitää.
Yksinkertainen kaava vanhempiaan kunnioittaviin lapsiin on meillä ollut 1) neuvottelu ja keskustelu ja 2) päätös jossa pysytään. Kuvitellaan että lapsi tai nuori haluaa jotakin – lelun, tavaran, mennä jonnekin, valvoa myöhään – mitä vaan, josta luonnostaan ensin keskustellaan. Keskustelussa syntyy aina jokin päätös joka on tehty hyvillä mielin yhdessä ja kaikki ovat tyytyväisiä, tai sitten me vanhemmat olemme vetäneet sellaisen rajan ettei se aina miellytä lasta. Lopullinen sana on sanottu. Piste.
Vaikka lasta sitten on kuinka paljon harmittanut, niin päätöksessä ollaan pysytty ja aina se harmi lopulta menee ohi. Sitten harmille jo nauretaan ja halataan. Periksi ei ole pääosin annettu, ja näin ollen mistään asiasta ei ole tarvinnut koskaan alkaa ”tapella” tavaksi saakka. Sellainen melkein päivän mittainen mykkäkoulu on ollut aika tyypillinen tapa meidän lapsilla reagoida johonkin ei-miellyttävään rajaan tai päätökseen, mutta lopulta se mykistely väistyy aina ja pian ei muisteta edes koko harmia.
Usein sitä kuulee vanhemman vaikka toteavan että lapsi anelee niin kauan jotain että on pakko antaa periksi. En ymmärrä tätä kaavaa, koska ei ole pakko antaa periksi. Jos antaa periksi lopulta aina, niin mitä lapsi siinä oppii? Ei ainakaan uskomaan vanhemman sanaa.
Kaikki varmaan tietää tai muistaa tunteen, kun astuu kauppaan lapsi mukana, ja yhtäkkiä pieni ihminen muuttuu supersankariksi, joka haluaa koskea kaikkeen, juosta kaikkialle ja kerjätä jokaista nähtyä karkkia ja lelua? Sitten kun sitä yhtä kivaa juttua ei saa, alkaa kauhea huuto ja jopa heittäydytään lattialle eikä siitä liikuta. Tai juostaan pakoon pitkin kauppaa. Meilläkin tämä vaihe on ollut molemmilla vanhemmilla pojilla, mutta se ei kauan kestänyt, kun alusta saakka pysyttiin rajoissa, antamatta periksi siellä kaupassa. Muutamien levottomampien kauppareissujen jälkeen ei tarvinnut enää jännittää, mikähän show tästä tällä kertaa tulee.
Nykyään tuntuu siltä, että rajojen puute on monessa perheessä arkipäivää
Ihan oikeasti, rajat ovat hiipumassa lapsiperheistä, näin väittää myös psykologi ja tietokirjailija Keijo Tahkokallio IltaSanomien jutussa. Usein kuultuja lauseita ovat esimerkiksi ”En halua rajoittaa lapsiani” tai ”Haluan että lapseni saa kaiken mitä en itse saanut.” Totta kai lapsen itsensä ilmaiseminen on tärkeää ja oma tahto pitää olla, mutta välillä tuntuu, että joissain kodeissa on unohdettu, että lapsi ei ole ihan vielä valmis ottamaan maailman kaikkia päätöksiä omille harteilleen. Tuloksena meillä on pikkuihmisiä, jotka hallitsevat perheitä kuin pienet tyrannit. Sitten vanhemmat juoksevat hiki pinnassa toteuttamassa pikku hallitsijoiden toiveita, kun heille ei kelpaa mikään muu kuin juuri se itse päätetty juttu.
Rajat ja vanhemman ”määrääminen” eivät vahingoita lasta, päinvastoin. Jos olet itse kokenut lapsena kovaa kuria ja rajoja ns. terveellisissä rajoissa, onko se vahingoittanut sinua? En usko. Olen itse kokenut kovaa kuria ja todella tiukkoja rajojen vetoja lapsena, ja tottahan toki ne silloin harmitti ja ärsytti ja itkettikin toden teolla joskus, melkein aina. Nykyään näen ne rajat rakkautena, ilman niitä olisi voinut moni asia mennä toisin ja huonommin. Äitini usein toistelikin lausetta ”rajat ovat rakkautta” kun kysyin miksi en saa tehdä sitä tai tätä.
Totuus on, että lapset tarvitsevat rajoja, aivan kuten me aikuisetkin. Rajat eivät tukahduta luovuutta tai tuhoa itsetuntoa. Ne antavat lapselle rakenteen ja turvallisuuden tunteen, vaikka se ärsyttäisikin ja harmittaisi toisinaan. Pettymyksen tunteita, ärsytystä ja harmeja on ennen kaikkea tärkeä oppia käsittelemään ja voittamaan, ilman sitä taitoa ei maailmassa pärjää.
Rajat ovat rakkauden merkki, ne ovat välittämistä ja huolenpitoa
Ja jos lapsi kysyy, miksi hän ei saa tehdä kaikkea mitä hän haluaa, voit aina sanoa hymyillen: ”Koska rakastan sinua niin paljon.” Ja se on totuus. Ja se jää mieleen. Lapsesi tulevat todennäköisesti kiittämään sinua myöhemmin.
Meillä häilyy ja pahasti tietyt kuvitellut rajat tällä hetkellä, nimittäin valvomiseen ja ruutuaikaan liittyvät. Vanhin lapsi jo onkin täysi-ikäinen, mutta asuu kotona vielä. Hän kyllä kuuntelee ja kunnioittaa toiveitamme, mutta keskimmäinen onkin nyt kesälomalla saanut maistaa hieman ”vapaata kasvatusta” valvomisen suhteen. Näkyyhän lopputulos vähän omassakin arjessani, jossa nukkumaanmenon ja heräämisen ajat ovat nyt kesällä ihan jotain toista kuin lasten kouluarkena. Ryhdistäytymisen aika olisi pian käsillä, koska koulun alku häämöttää edessä.
Meillä ei siis kaikesta tästä saarnastani huolimatta ole mitään ehdottomia sääntöjä ja rajoja olemassa, oikeastaan niitä vedetään arkielämässä aina tarpeen tullen. Ainoa yksi pysyvä asia on se, että me emme pompi vanhempina lapsen tahdon mukaan, ja ollaan aina pysytty tehdyissä päätöksissä. Ja se on kannattanut.
