Elän tällä hetkellä kahdenlaista vanhemmuuden aikajaksoa päällekkäin. Vanhemmat lapset ovat molemmat omanlaisensa itsenäistymisen aikajanalla, toinen juuri täysikään päässyt ja toinen yläasteella. Huomaan yhtäkkiä kuinka meillä on kovin tyhjää ja hiljaista viikonloppuisin molempien viilettäessä toisinaan yhtäaikaa kavereiden kanssa jossain. Jonkinlainen pieni haikeus hakeutuu mieleen kun mitä vain ohjeistan ja huolehdin, niin saan kuulla ’joojoo, mä osaan kyllä äiti ’.
Mietin viimeksi eilen että ah, tässä kohtaa varmaan toisilla alkaa olla välillä myös sitä omaa aikaa ja ehkä myös enemmän yhteistä aikaa puolison kanssa. Mutta ei meillä, ihan vielä. Pienin poitsumme on nyt 6-vuotias ja ns. normaaleissa olosuhteissa hän olisi nyt eskarilainen, jolla jo alkaa olla enemmän kaverisuhteita ja omia juttuja, sekä vauva- ja taaperoiät omine haasteineen takana. Hän osaisi pitää vähän huolta itsestään, hoitaa vessa-asiat, pukeutua itse jne. Mutta ei meillä.
Pojan kehitysvamma ja harvinainen diagnoosi pitävät meidät melkeinpä ”vauva-arjessa” vielä hamaan tulevaisuuteen. Juuri nyt näyttäisi siltä että melko varmasti poika oppii lopulta kävelemään joku päivä, ja pottailu-harjoittelu on aloitettu tosissaan yhteistyössä päiväkodin kanssa. Ymmärrettäviä sanoja ei ole, ja hän tarvitsee tukea ja apua ihan kaikissa päivittäisissä toiminnoissa. Mutta tämä on meidän näköistä elämää, ja kun isommat lapset ovat itsenäisempiä niin jollain tavalla tuntuu nyt joka tapauksessa siltä, että meillä on nyt rauhallisempaa – erilaista kuin ennen.
Vanhemmuus muuttuu, mutta se ei koskaan katoa
On lohdullista ajatella, että vaikka lapset kasvavat ja itsenäistyvät, he tarvitsevat meitä edelleen – eri tavalla, mutta yhtä paljon kuin ennenkin. Ja onhan tässä ’työtä’ vielä tuon meidän yläastelaisen kanssa, joka piti eilenkin hakea seikkailuiltaan kotiin pyörän renkaan puhjetessa.
Elämässä ei ole pysähdyksiä – vain uusia vaiheita ja mahdollisuuksia.
