Miten kukaan ikinä kuvittelee, että viisi tuntia unta on jossain rinnakkaisessa universumissa riittävä? Jos olet koskaan herännyt keskellä yötä hälytyskellon tavoin heräävän lapsen itkuun, tiedät, mistä puhun.
Nuorimmainen lapsemme ei valitettavasti kuulu niihin vesseleihin, jotka ”vain nukahtavat ja aamulla heräävät” – sellaisiakin meillä ovat olleet vanhemmat pojat, mutta eihän sama onni jatkunut nuorimman kanssa enää. Meidän perheessämme uni on hieman monimutkaisempi juttu, koska erityislapsemme kehitysvamma ja harvinaisdiagnoosi tuo mukanaan omat, moninaiset haasteensa nukkumisen saralla. Meillä yöt ovat ihan omanlaisiaan seikkailuja, mutta sellaisia jotka eivät alettuaan lopu koskaan. Ei ainakaan, ennen kuin aurinko alkaa pilkistää ikkunasta. Poika kyllä nukahtaa nykyään helposti, mutta herää sitten valvomaan keskellä yötä, joskus usean tunnin ajaksi. Syyt liittyvät välillä vatsan toimintaan mutta useimmiten selittävää syytä itkuun ja valvomiseen ei löydy. Joskus hän vaan herää ja valvoo muuten vaan ilman itkua.
En tiedä edes tänään mitä olen taas kirjoittamassa. Olo on kehollisesti kuin olisin jäänyt jyrän alle (tai no vaikeaa sanoa kun en ole kokenut) ja henkisesti aivot tuntuvat leijailevan jossain.. enkä saa niitä kiinni ajatellakseni kovin selkeästi. Viime yönä taas valvottiin, ja edellisenä, ja sitä edellisenä.. tälläinen jakso taas menossa.
Arki ilman kunnon unta – kuin maailman huonoin stand-up
Jos olet koskaan yrittänyt selittää väsymystä ihmiselle, joka nukkuu kahdeksan tuntia yössä, tiedät, että se on turhauttavaa. He hymyilevät sympatiasta, mutta silmissä siintää hämmennys: Eikös uni tule kun vain pistää silmät kiinni?
No ei muuten tule. Tai siis helpostihan se tulee meillä itse kullekin, mutta ei kestä. Uni on harvinaista herkkua, vähän kuin gourmet-ateria: sitä saa ehkä joskus, mutta enimmäkseen sitä vain unelmoi siitä. Kun heräät joka yö samaan aikaan, etkä tiedä kestääkö yöllinen virkistäytymishetki tällä kertaa 15 minuuttia vai 2 tuntia, alkaa mieli hiljalleen naksahdella eri taajuudelle. Pian huomaat olevasi tilanteessa, jossa harkitset vakavasti univajeen patentointia ja myyntiä kansainvälisenä painonpudotus- tai meditaatiomenetelmänä. Huomasin tänä aamuna muuten älykelloni väittävän, että olin kuluttanut keskiyön jälkeen 800 kaloria ennen kuin olin kunnolla herännyt. Yölliset spurtit kannattaa!
Väsyneenä löydän itseni miettimästä, voisiko unettomuutta käyttää kidutusmenetelmänä. Tiedäthän, sellaisena, jonka jälkeen vihollinen vapaaehtoisesti paljastaa kaikki valtiolliset salaisuutensa, vain saadakseen kymmenen minuutin torkut. Olisi ainakin tehokkaampi kuin mikään vakoiluelokuvien kuulustelukohtaus. Itse voisin olla kokeneena konkarina vaikeampi kuulusteltava. 😀
Yön pimeydestä voi löytää myös huumorin pilkahduksia
Vitsit sikseen – vaikka unettomuus on kauheaa ja väsymys tuntuu kidutukselta, olen yrittänyt löytää tästä kaikesta jotain valoa. Siis sen harhan, kun aivoissa piipahtaa toivo siitä, että pian saisin nukkua. Totuus on, että meillä vaihtelee jaksot heräämisten ja hyvin nukuttujen öiden välillä. Pian alkaa olla tämän kertainen maratonputki valvomisten kanssa niin pitkällä, että uskon sen hyvän jakson pian koittavan.
Jatkuva unenpuute kenties vahvistaa mieltäni – tai ainakin haluan uskoa niin. Jos nimittäin ei ole toivoa, että tästä tulen jotenkin ulos viisaampana tai vahvempana, niin miksi muuten herään joka yö? Ehkä kehityn sellaiseksi yliväsyneeksi superihmiseksi, joka löytää tavan ladata itsensä täyteen virtaan vain viiden minuutin mikro-unilla. Ja mitä tulee huumoriin, on tästä kaikesta on pakko repiä uusia ulottuvuuksia irti selviytyäkseen.
Ehkä väsymys muuttaa meidät
Tässä unettomuuden ja väsymyksen sekamelskassa on kuitenkin yksi asia, jota en vaihda pois. Väsymys muuttaa ja opettaa meitä. Erityislasten vanhemmat tietävät, että muutos ei aina ole negatiivinen. Se opettaa kärsivällisyyttä, sinnikkyyttä ja ennen kaikkea armollisuutta – itseämme kohtaan. Olen oppinut, että väsymys ei tee minusta huonoa vanhempaa, työntekijää tai ystävää vaikka mieli joskus väittääkin muuta. Se on osa matkaa.
Ehkä jatkuva väsymyksen tila onkin opettanut, että kaikista vaikeimmissa hetkissä löytyy pieniä hetkiä, jotka kantavat yli. Ehkä se on se hetki, kun lapsi vihdoin nukahtaa, tai kun löydät itsesi nauramasta jollekin täysin järjettömälle ajatukselle, joka syntyi kesken lapsen hoidon kolmen aikaan yöllä. Koska vaikka unenpuute on joskus pahinta kidutusta, on siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – mahdollista löytää uusia tapoja selviytyä.
Jatkan siis valvomista, kahvinjuontia ja haaveilua pitkistä yöunista. Ja ehkä jonain päivänä, kun lapsemme on kasvanut ja tämä elämän jakso on tavalla tai toisella enemmän takanapäin, voin katsoa taakse ja todeta: Se oli kamalaa, mutta me selvittiin. Ja sitten todennäköisesti nukahdan.
