Luin jutun vanhemmista jotka ovat väsyneet yhden lapsen hoitamisen kanssa. Pakko sanoa että ensireaktioni oli apua…🙈 En voi olla hämmentymättä. En ole mikään superäiti itsekään millään tavalla mutta ..silti?!
Yhden lapsen vanhemmilla on nykyään käytössään enemmän resursseja kuin koskaan: mahdollisesti etätyömahdollisuudet, vertaistukiryhmät, päiväkoti ja muut lastenhoitopalvelut, monipuoliset neuvolapalvelut, maksuttomia ja maksullisia kerhoja ja harrastuksia.. Ja silti selviytyminen vaatii ulkopuolista apua, kotiin tilattua ruokaa ja jopa lastenhoitajaa?
Anteeksi kaikille, mutta tämän lukeminen sai minut väistämättä vertaamaan omaa tilannettani. Tiedän kyllä että kaikkien elämät, tilanteet, kokemukset ja taustat ovat erilaisia, eivätkä vertailukelpoisia. Olen kolmen lapsen äiti, ja olen tehnyt töitä aina kotoa käsin heidän ollessaan pieniä. Muistan keskimmäisen lapsen synnyttyä kuinka kovimmassa kiireessä yhdellä kädellä naputtelin näppäimistöä ja toisella pidin vauvaa sylissä, imettäen samalla. Yrittäjänä työt jatkuivat heti synnytyksen jälkeen kotiin palattuani. En nähnyt edes muita mahdollisuuksia. Tietysti se oli omalla tavallaan rankkaa, mutta se oli myös omaa toiveitteni elämää, jota rakensin yhdessä perheeni kanssa. En voinut kuvitellakaan muunlaista arkea. Missä vaiheessa vain yhden lapsen hoitamisesta tuli näin massiivinen ponnistus?
Pakko todeta että olihan se silloin omalla tavallaan rankkaa kun itsekin olimme vielä yhden lapsen vanhempia. Yritin olla kovin täydellinen, tehdä asiat kuten kuvittelin vauvan ja lapsen kanssa pitävän, hankkivani kaikki mitä ikinä lapsi tarvitsee jne. Ja ihan noina ensimmäisinä vauva-ajan kuukausina elin täysin vauvan ehdoilla lähes itseni unohtaen, kunnes neuvolatatäti kerran totesi että kuules, vauvan itku ei ole vaarallista vaan sinä saat huolehtia itsestäsi, käydä vessassa, vaihtaa vaatteita ja syödä rauhassa kun siltä tuntuu, ei tarvitse olla imettämässä yötä päivää – vauva kyllä pärjää vaikka häntä harmittaisi, kun vain kasvua tulee ja kaikki on hyvin muuten. Se oli sellaista, koska aiempaa kokemusta ei ollut vanhempana.
Kaikki kirkastui vielä isommin, kun meille syntyi toinen lapsi viisi vuotta myöhemmi. Arki oikeastaan helpottui siinä kohtaa ja tajusin, ettei kaiken tarvitse mennä täydellisesti, minä saan olla rento äiti ja keskittyä itseenikin välillä. Ja toisen lapsen hoito menee siinä samalla kuin ensimmäisenkin, ja pystyn silti työskentelemään. Opin että lapsi oppii kyllä nukkumaan omassa sängyssään omalla painollaan ihan itse, ilman kaikille rankkoja unikouluja. Perhepeti oli meillä kaikille hyvä ratkaisu, joka toi rauhalliset yöt niin kauan kuin lapset itse kokivat sen tarpeelliseksi. Olimme onnekkaita tuolloin siinä, että molemmat lapset olivat terveitä ja suht hyväntuulisia vauvoja, joilla ei olut vatsavaivoja tai mitään erityistä. Eri juttu se sitten olikin nuorimmaisen kanssa, jolloin tuli syömishaasteet, vatsavaivat ja kaikki muut murheet, mutta hänkin meni päiväkotiin vasta 3-vuotiaana ja vain koska sitä kuntoutuksena suositeltiin diagnoosin ja kehitysvamman vuoksi.
Elämä yhden lapsen kanssa – rankkaa vai suhteellisuuden puutetta?
Ymmärrän, että jokainen vanhempi kokee oman tilanteensa omalla tavallaan, eikä kukaan saisi mitätöidä ja vertailla toisen tunteita ja elämän kokemuksia. Mutta välillä mietin, onko osa tästä jaksamattomuudesta seurausta siitä, että odotukset vanhemmuudesta ovat muuttuneet?
Nykyään paineet vanhemmille ovat suuret: pitäisi olla täydellinen kasvattaja, joka tarjoaa lapselle kaikkea stimuloivista aktiviteeteista ekologisesti valmistettuun luomuruokaan. Pitää olla rutiinit, kellonajat kaikelle tekemiselle, mennä nukkumaan ”kello 19” ja nukkua itse omassa sängyssä. Jos kaikki tämä koetaan pakolliseksi, ei ihme, että yhden lapsen kanssa eläminen tuntuu ylikuormittavalta.
Entä ovatko uudet ratkaisut – kotiinkuljetetut ruoat, siivouspalvelut ja lastenhoitajat – helpottaneet vai vain muuttaneet odotuksia? Ennen ne olivat luksusta, nyt ne ovat lähes standardi, jos haluat ”olla moderni vanhempi” ja ”saada omaa ja laatuaikaa” ja elää omaakin elämää. Ehkä ongelma ei ole itse lapsenhoidossa, vaan siinä, mitä sen ympärille on rakennettu. Miten meidän omat tai isovanhemmat selvisivät?
Kolmen lapsen arki on kaaosta ja kiitollisuutta
Oma kokemukseni on, että lastenhoito ja kasvattaminen ei tule koskaan olemaan helppoa, mutta kolmen lapsen kanssa oppii priorisoimaan. On päiviä, jolloin koti on täynnä leluja, tiskiallas pursuaa astioista ja keskeytyksiä kaikessa on enemmän kuin tunteja vuorokaudessa. On päiviä jolloin näytän zombilta ja aivonikin ovat pysähtyneet valvottujen öiden takia (nuoremmalla pojalla on kehitysvamma ja harvinaissairaus). Tällöin työn tekemisestä ei tule mitään. Mutta hei, kaikkea ei tarvitse tehdä täydellisesti. Aina voi järjestää aikaa uudelleen. Ruoka pöytään, vaatteet puhtaaksi ja eletään hetki kerrallaan.
Mietin, onko kyse myös siitä, että moni ei koskaan pääse todella harjoittelemaan kaaoksensietoa. Jos kaikki odotetaan olevan hallinnassa koko ajan, jokainen pienikin lapsen aiheuttama keskeytys tuntuu ylitsepääsemättömältä. Voisiko se olla myös kasvatukseen perustuva juttu, käyttäydyt sen mallin mukaan kuten sinut on kasvatettu?
Kuten olen itse todennut tässä jutussa aiemmin, vartuin itse suurimman osan lapsuudestani maatilalla, jossa vanhempien työpaikka oli koti. Työ, elanto, koti, lapset (ja hei, meitä oli parhaimmillaan 8 lasta samassa sijaiskodissa) olivat yhtä kellon ympäri. Näin se on itsellänikin mennyt; kun tulin äidiksi, päätin että haluan yhdistää perheen ja työn vaikka olin kyllä ollut ihan tavallisessakin palkkatyössä. Olin huomannut pystyväni keskittymään, vaikka lapsi olisi vierellä ja ympärillä olisi elämän ääniä. Oikeastaan en tarvitse täyttää hiljaisuutta muuta kuin nukkuessani. Ehkä olen sitten luonnonoikku.
Armollisuus itseä ja muita kohtaan on tärkeää
Tiedän, että omat kokemukseni eivät anna todellista näkökulmaa muiden vanhempien tilanteeseen. Jokainen perhe elää omassa ympäristössään, omilla resursseillaan ja omilla haasteillaan. Silti toivon, että voisimme välillä pysähtyä ja miettiä, mitä oikeasti tarvitsemme selvitäksemme – ja mikä on vain nykypäivän kulttuurin luoma illuusio tarpeesta. Ja kun pienten lasten kanssa mikään haaste ei ole ikuisuus! He kasvavat niin nopeasti.
Ehkä yhden lapsen vanhemmat todella kaipaavat lastenhoitajia ja kotiinkuljetuksia. Ehkä he vain eivät ole löytäneet sitä tasapainoa, joka mahdollistaa elämisen kaaoksen keskellä.
Vaikka itse olen aina työskennellyt tässä kaiken hälyn ja arkisen perhe-elämän keskellä, tiedän ettei kaikki voisi näin tehdä koskaan. Toisille jo kotoa käsin työskentely on mahdoton ajatus, saati sitten keskittyminen lasten leikkiessä ympärillä, ja ymmärrän sen.
Toivon jutun vanhemmille heille – ja meille kaikille – enemmän armollisuutta. Elämä lasten kanssa ei ole täydellistä, mutta sen ei ole myöskään tarkoitus olla. Vanhemmuus on rankkaa, mutta sen lapsivuodet kestää vain hetkisen, ja noina elämän tärkeimpinä vuosina kannattaa olla niin paljon läsnä kuin mahdollista omassa arjessa on, sillä tätä asiaa ei voi korvata jälkikäteen.
