Viikko ennen joulua. Se aika, kun pitäisi paistaa pipareita, paketoida lahjoja viimeistään ja fiilistellä yhdessä lasten kanssa jännittävää joulua. Mutta ei. Kerroinkin jo että meidän joulunodotuksemme alkoi angiinalla.
En tiedä, kuka sairastui ensin, mutta lopputuloksena oli kaaos. Siinä, missä toinen nuoremmista lapsista touhusi kuin ei olisi mitään ongelmaa, toinen lakkasi syömästä, juomasta ja nukkumasta, ja itse yritin kiskoa kuumeisen kehoni vuoteesta ylös koska joku tarvitsi minua koko ajan. Antibiootit kyllä hoitivat kaikkien olon nopeasti lähes normaaliksi, mutta ne toivat itselleni mukanaan sen ilon, ettei yöllä nukuttanut, tai niin luulen – en ole syönyt yhtään antibioottikuuria noin 15 vuoteen ja nyt keho ja mieli reagoi näin lääkkeeseen. Ja sitten, pojille iski kova yskäkin vielä, joka valvottaa joko heitä tai minua yöllä lisää.
Joululoma ja valvomisen mestaruuskisat
Loma-aikoina meillä on aina lupa valvoa, pelata ja katsoa elokuvia lähes niin myöhään kuin huvittaa. Ja taas kerran se tuntuu virheeltä. Ensin valvominen tuntuu rennolta ja jopa vähän hauskaltakin. Pitkään nukkuminen on ihanaa. Mutta kun olen ollut viikon päivät putkeen hereillä yli kahteen asti ja aamu alkaakin usein aivan liian aikaisin, KOSKA kolmen henkilön lääkkeet pitää muistaa ottaa säännöllisesti – ei tässä ole ollut enää mitään kivaa.
Lapset kyllä torkkuvat tarvittaessa päiväunilla, nukkuvat liian pitkään tai ottavat energiansa mystisistä lähteistä. Mutta minä? Minä en enää saa unta, vaikka olisi miten hiljaista ja pimeää. Kun kerran totutin itseni hereilläoloon yöllä, keho päätti, että näin mennään jatkossakin.
Miten tästä selvitään?
Nyt ollaan siinä pisteessä, että lomaa on vielä reilu viikko, ja arki pitäisi taas aloittaa kohta. Olen niin väsynyt, että kahvinkeitin tuntuu olevan ainoa asia, joka saa minut toimimaan.. tai no ei oikeastaan sekään. En ole edes ulkoillut ollenkaan – vielä.
Palautuminen normaaliin rytmiin? Se tuntuu tällä hetkellä yhtä todennäköiseltä kuin täydelliset yöunet. Mutta tässä on suunnitelmani:
- Tiukka iltarutiini takaisin. Ei enää leffoja tai pelejä klo 23 jälkeen. Tämä pätee sekä lapsiin että minuun.
- Hyväksyn univajeen realiteettina. Olen päättänyt, että jos unta ei tule heti, en aio alkaa ahdistua siitä. Lasken lampaita, haaveilen uusista lomista ja toivon että keho ymmärtää viestin.
- Palautan kahvin kohtuuteen. Tällä hetkellä kofeiininsaantini kilpailee varmaan kahvilan työvuoron kanssa. Tämä on korjattava.
- En odota täydellisyyttä. Jos joku ilta lipsahtaa myöhään, se ei tarkoita, että koko suunnitelma on pilalla.
Loppusanat (eli väsynyt toive)
Jos joku olisi joulun alla kertonut, että taas sairastumme lomalla, ja valvominen ja lomarytmi yhdessä luovat tällaisen kaaoksen, olisin ehkä nauranut. Mutta tässä sitä ollaan – kahvikuppi kädessä, silmäpussit syvällä ja pieni toive, että ensi viikolla elämä alkaa tuntua taas normaalilta.
Äiti on vähän väsynyt, mutta ei lannistunut. Nyt otetaan uutta suuntaa, ja ehkä jossain helmikuun kohdalla saatan jo tuntea itseni ihmiseksi. Tai sitten nukahdan kesken lauseen. Molemmat ovat mahdollisia. Meillä ei ole muuten ollut vielä vatsatautia tänä talvena – hehheh😊.
