On olemassa hetki, jolloin maailma pysähtyy. Ei, se ei ole se hetki, kun lapset vaativat jotain yhtäaikaa, tai kun tajuat, että pesukoneessa on ollut sama pyykkierä jo monta tuntia. Se hetki on, kun vedät uunista ulos pellillisen itse leivottuja sämpylöitä ja niiden tuoksu täyttää koko kodin. Se tuoksu kertoo, että olen juuri tehnyt jotain omin käsin, jotain todellista ja konkreettista. Ja se tuntuu luksukselta – vaikka olen yksi maailman surkeimmista kokeista, luulisin.
Tavallisten vehnäsämpylöiden leipominen ei tietenkään ole rakettitiedettä. Ei siitä tule keittiöohjelmaa, eikä kukaan tule Instagramissa kyselemään reseptiä.
Sämpylöitä leipoessa tulee myös mieleen, miten usein unohdamme nauttia pienistä asioista. Elämä ei aina tarjoa isoja juhlia tai suuria muutoksia, mutta se tarjoaa meille hetkiä. Hetkiä, jolloin lapset nauravat. Hetkiä, jolloin aurinko pilkahtaa pilven raosta ja valaisee keittiön. Hetkiä, jolloin huomaan, että tässä on kaikki mitä tarvitsen, tässä ja nyt – oma perhe pöydän ääressä.
Mietitkö joskus, onko elämällä enää mitään annettavaa tai että tässäkö kaikki oli, onko muuta tulossa kuin jatkuvaa, tasaista oravanpyörää? Mitä jos ajatuksen kääntäisikin niin, että mitä minulla on elämälle tarjottavana? Mitä minä voinkaan vielä saavuttaa? Mitä haluan tehdä, tai tuntea?
Pienistä hetkistä voi aloittaa. Itse saan arkeen luksusta esimerkiksi ostamalla kukkia kotiin, laittamalla välillä hieman koreamman aterian, tai leipomalla herkkuja – kuten sämpylöitä. Jo näin pienillä asioilla rikkoontuu se sellainen itseään toistava ”arjen algoritmi”. Toisinaan riittää se ajatus, että näitä joka päiväisestä elämästä poikkeavia pieniä tekoja edes suunnittelee.
Elämä ei aina ole suurten hetkien juhlaa. Joskus se on pieniä sämpylöitä ja hetkiä, jotka maistuvat vastaleivotulta. Ja tiedättekö, se riittää. Sillä kun kaiken kiireen keskellä muistaa nauttia pienistä asioista, arki lakkaa olemasta pelkkää selviytymistä. Siitä tulee elämää.
