Istun tässä päivystyksen odotusaulassa, ympärilläni muiden vaimeita yskähdyksiä ja hiljaista puheensorinaa. Herättyäni tänään tunsin kuinka elefantti olisi istunut rintakehällän. Tunsin, kuin hengittäisin super tiukan korsetin läpi, joka puristi yhtäaikaa joka puolelta – ilmaa kyllä tuli, mutta ei niin kuin pitäisi.
Yritin rentoutua aamukahvin voimin mutta hiki puski läpi koko kehon ja vessassa katsoessani peiliin näin otsani ja poskipäiden kertyneen hikipisaroita täyteen. Tunsin jotain, mitä en osannut heti nimetä. Onko tämä hengenahdistusta? Stressiä? Lihasjumi? Sydänkohtaus? Vai olenko vain väsynyt?
Päivän piti olla aivan toisenlainen. Ajattelin nukkuvani vähän pidempään, syöväni rauhassa aamupalan, ehkä jopa istahtavani hetkeksi lukemaan uutisiakin ennen päivän töitä. Nimittäin meidän nuorin poitsu jonka sairastelut ovat aina rankinta aikaa meillä, ovat juuri alkaneet hellittää ja hän nukkui koko yön pitkästä aikaa.
Sen sijaan päivän aloitus oli täynnä epäröintiä: kuulunko minä tänne päivystysjonoon vai kuvittelenko vain? Kun koko perhe on viettänyt viikkoja vuoteen omana – vuorotellen kuumeessa, yskässä, räkätaudissa ja kaikessa siltä väliltä – äidille jää aina rooli viimeisenä seisovana soturina. Kun äiti kaatuu, kuka huolehtii muista?
Mutta tänään on toisin. Tässä minä istun, ja muu perhe odottaa minua ulkona autossa. En voi olla miettimättä, oliko tämä väärä päätös. Onko minulla oikeasti jotain vialla? Nuha ja yskä ovat todellisia oireita mutta kuvittelinko aamulla kaiken muun? Vai olenko vain niin tottunut pistämään muun edelle, etten enää erota omaa väsymystäni oikeista oireista?
On kummallista pysähtyä näin. Päivystysaulan odotus on erilaista kuin arjen kiire. Se on hiljaista pakkoa pysähtyä hetkeen, jota en itse valinnut. Katselen ympärilleni: ihmiset odottavat, kuten minäkin, omien huoliensa kanssa. Jokaisella on oma tarinansa. Se lohduttaa – tai ehkä tekee nöyräksi – muistaa, että en ole ainoa tässä.
Hengitän syvään ja tunnen, miten korsettitunne hetkeksi hellittää. Ehkä tämä on vain muistutus siitä, että äitikin voi väsyä, tuntea olonsa heikoksi, olla tarpeen tulla kuulluksi. Ehkä rintakehän elefantti ei ole sairaus vaan vain kuorma, joka on kasvanut liian suureksi.
Kun nimeni viimein kutsutaan, tuntuu oudolta nousta ja jättää tämä hetki taakse. Minua odotetaan – niin täällä kuin auton takapenkilläkin. Mutta nyt, edes tämän lyhyen ajan, olen ottanut aikaa itselleni. Ehkä se oli juuri se, mitä tarvitsin.
Loppujen lopuksi kävin läpi verikokeita, sydänfilmin, pitkän odotuksen ja lääkärin tapaamisen. Mitään hälyttävää ei löytynyt, paitsi flunssa. Pitää ottaa vaan rauhassa nyt!
Onneksi edessä on viikonloppu. 🙏🏼
