Tiedättekö sen tunteen, kun ajattelee, että tänään on ihan tavallinen päivä? Sellainen perusarki, jossa työ sujuu, kahvikuppi pysyy lämpimänä ja kaikki menee juuri niin kuin kalenteriin on kauniisti suunniteltu. No, en minäkään.
Tänäänkin olin puoliksi nauttinut työn ilosta ja siitä harvinaisesta hiljaisuudesta, joka syntyy, kun lapset ovat päiväkodissa ja koulussa. Olin jopa ehtinyt raivata iltapäivästä tilaa yhdelle isommalle projektille – siis sellaiselle, joka vaatii oikeasti keskittymistä eikä onnistu kahdessa minuutissa samalla kun etsin kadonnutta sukkaa tai kuorin omenaa.
Ja juuri kun olin pääsemässä siihen maagiseen flow-tilaan, puhelin soi. Päiväkodista.
Poika pitäisi hakea kotiin. Ei mitään vakavaa, mutta jotain, että kotiin piti hakea. Siinä hetkessä kaikki iltapäivän suunnitelmat kaatuivat dominoefektin lailla. Saan toki tehtyä mitä aioinkin, mutta se ihana nautinto rauhasta ja keskittymisestä oli historiaa.
Samalla katselen lastani tuossa vieressä, joka höpöttää ja hyppii iloisena ihmetellen mitä olohuoneen ikkunasta näkyy, kaikesta huolimatta täynnä energiaa ja iloa – tässä hetkessä on jotain kaunista. Ehkä minun ”tavallinen päiväni” ei ole koskaan tavallinen, mutta juuri siksi se onkin niin erityinen.
Elämä ei suostu menemään käsikirjoituksen mukaan, mutta toisaalta, eipä se olisi yhtä mielenkiintoista, jos menisi. Ehkä se isompi projekti odottaa huomiseen, mutta tämä pieni hetki – onnellinen lapsi ja puoliksi juotu kahvi – onkin juuri se, mitä tänään tarvitsin.
Koska lopulta, ne hetket, joista elämä todella koostuu, eivät mahdu kalenterimerkintöihin. Ne tulevat puhelinsoiton myötä, arjen kiireen keskellä – ja joskus ne ovat jopa parempia kuin mitä alun perin suunnitteli.
