Kun lapsi ei katso silmiin, viihdy sylissä tai hae läheisyyttä. Äitinä ja vanhempana voin todeta sydämeni murtuneen moneen kertaan yrittäessäni hyväksyä, että kaikki ei tässäkään asiassa aina mene erityisen ja kehitysvammaisen lapsen kanssa kuten luonnostaan yleensä menee.
Äitinä olo on täynnä tunteita, joita ei aina osaa sanoiksi pukea. Mutta yksi tunne, joka repi sydäntäni nuorimman lapsemme ensimmäisinä vuosina, oli kokemus siitä, etten saanut häneen kontaktia. Se, ettei hän halunnut olla sylissäni tai halata taaperona, tuntui äärimmäisen kipeältä. Olin odottanut sitä, että voisin pitää häntä rintaani vasten, lohduttaa, tuntea sen läheisyyden, joka sanojen ulkopuolella yhdistää äidin ja lapsen. Mutta hän käänsi katseensa pois, työnsi pois ja oli omassa maailmassaan, vaikka hän onkin silti aina ollut hyvin iloinen ja valloittava persoona.
Imetyskään ei onnistunut ensimmäisenä vuotena, vaan tyssäsi heti sairaalassa pojan syntymän jälkeen. Se tuntui epäonnistumiselta, vaikka tiesin järjellä, ettei se ollut minun syytäni. Tuntui kuin yksi luonnollisimmista asioista olisi viety pois, sellainen mitä olin omalla tavallaan odottanut. Ensimmäiset päivät ja viikot olivat kaikkea muuta kuin unelmaa mitä oltiin odotettu – ne alkoivat lasten teho-osastolla, missä en saanut olla vauvani vierellä 24/7. Luonnollisen läheisyyden puuttuessa (siis sellaisen mitä olin odottanut sairaalassaolon sijaan), oloni oli aivan riekaileina noina ensimmäisinä päivinä ja viikkoina, mutta hoitajien toistuvat huomiot siitä, että vauvamme rauhoittui aina kun äiti tuli paikalle, loivat pikku hiljaa varmuutta siihen, että kaikki menee hyvin, vaikkakin eri tavalla kuin ennen.
Ensimmäiset vuotemme pienen ihmemiehemme kanssa olivat ehkä tähän astisista raskaimpia, mutta samalla niihin mahtui paljon oppimista – ei vain siitä, millainen lapseni on, vaan myös siitä, millainen äiti minun oli nyt tarkoitus olla. Yhteytemme ei syntynyt itsestään. Se vaati aikaa, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea toivoa. Ja vaikka silloin oli hetkiä, jolloin pelkäsin, ettei sitä yhteyttä ehkä koskaan tulisi, olen nyt tässä – ja tiedän, että kaikki oli sen arvoista.
Tänä päivänä, kun poikani tulee luokseni, painaa päänsä rintaani vasten ja ottaa kädestäni kiinni, tuntuu kuin kaikki nuo tuskaiset hetket pyyhkiytyisivät pois. Hänen katseensa, hänen hymynsä, se pieni tyytyväinen hymähdys – ne ovat kuin palkinto kaikesta siitä matkasta, jonka olemme yhdessä kulkeneet.
En voi muuta kuin ihmetellä sitä, miten pitkälle olemme päässeet, vaikka jokapäiväisessä arjessa onkin edelleen paljon haasteita. Hän, joka kerran käänsi katseensa pois, etsii nyt katseellani lohtua ja turvaa. Hän, joka ei halunnut olla sylissä ja työnsi läheltään pois, hakeutuu nyt liki, aivan kuin se olisi hänen paikkansa maailmassa. Ja sitähän se onkin.
Pieni poikamme, joka nyt 6-vuotiaana näyttää meille rakkauden ja läheisyyden niin omalla erityisellä tavallaan, on opettanut enemmän elämästä, rakkaudesta ja kärsivällisyydestä kuin koskaan osasin kuvitella. Hän on ihme – maailman rakkain pieni ihme. Ja se ihme muistuttaa joka päivä siitä, että rakkaus löytää aina tiensä, vaikka joskus matka olisi mutkainen.
