Pitäessäni poikaani sylissä, tunnen, kuinka hän painautuu pehmeästi minua vasten. Hänen pienet käsivartensa kietoutuvat omiini kiinni, ja sydämeni täyttyy lämmöstä ja rakkaudesta. Kaikki on nyt juuri hyvin. Hänen naurunsa kaikuu kotimme seinillä ja hymynsä valaisee päivän, ja elämä tuntuu kevyeltä, ainakin hetkittäin. Mutta äitinä tiedostan jatkuvasti myös sen, että tämä hetki on ohikiitävä. Pysähdyn usein miettimään: mitä tapahtuu, kun hän kasvaa?
Nyt poikani on vielä suht kevyt kantaa, helppo pitää sylissä ja ohjata tarvittaessa pois tilanteista, jotka voivat olla hänelle liian haastavia tai vaarallisia. Hän ei ylety vielä joka paikkaan kotona. Mutta entä silloin, kun hän ei ole enää pieni? Kun hänellä on isomman miehen voimat, mutta ei tavallista kykyä säädellä tunteitaan, koordinaatiotaan tai ymmärtää ympäröivää maailmaa? Se pelottaa minua.
Olen huomannut, että pelot tulevaisuudesta hiipivät mieleeni erityisesti hiljaisina hetkinä. Miten varmistamme, että koti pysyy turvallisena paikkana, kun hän alkaa ylettyä joka paikkaan? Miten jaksamme silloin vanhempina? Kun lapsi, joka ei täysin ymmärrä vaaran käsitettä, kasvaa fyysisesti vahvaksi, tuntuu kuin tasapainoilisi näkymättömän köyden päällä. Miten voin valmistautua siihen, mitä en täysin voi yhtään ennustaa?
Toinen pelko liittyy siihen, että en aina pysty olemaan hänen tukensa ja turvansa. Tiedän, että hän tarvitsee jatkuvaa tukea myös aikuisena. Mitä tapahtuu, kun minua tai puolisoani ei enää ole hänen rinnallaan? Ajatus siitä, että hän olisi yksin tai joutuisi kohtaamaan maailman ilman meidän suojaamme, on sydäntä raastava. Kuka ymmärtää hänen tarpeensa? Kuka rakastaa häntä yhtä paljon kuin me?
Arjen pienet asiat voivat myös herättää pelkoa. Mitä jos hän joutuu tilanteeseen, jossa hänen käytöstään tulkitaan väärin? Entä jos joku kohtelee häntä kaltoin, eikä hän osaa kertoa siitä meille? Mitä jos muut eivät osaa tulkita, milloin hän on kipeä tai joku muu asia huonosti? Kaikenlaiset tarinat huonoista hoitopaikoista erityisille ihmisille ovat pelottavaa luettavaa, ja näitä kertomuksia tulee esiin vuosittain ainakin isommissakin medioissa.
Kaikkien pelkojen keskellä muistutan itseäni siitä, että hän on tässä ja nyt. Hänen naurunsa, hymynsä ja tavat, joilla hän löytää iloa pienistä asioista, ovat meille valoa väsyneimpinäkin hetkinä. Opin joka päivä uutta hänestä, itsestäni ja siitä, kuinka löytää voimaa rakkaudesta, joka ylittää pelot ja ennakkoluulot.
Vaikka tulevaisuus tuntuu joskus pelottavalta, tiedän kyllä, että en ole yksin ja sellaisia tahoja ja tukiverkostoa on olemassa, mistä saisin tukea näihin pelkoihini.. mutta siltikään tulevaisuutta ei voi kukaan ennustaa. Ennen kaikkea meillä on tämä hetki – pieni käsi kädessäni, naurunpyrähdys hiljaisuuden keskellä ja rakkaus, joka ei koskaan katoa. Siihen haluan keskittyä, vaikka mielessäni kannankin painavia kysymyksiä, joihin ei vielä ole vastauksia.
