Elämä on tuonut eteeni monia hyviä ystävyyksiä – sellaisia, joissa on jaettu arjen ilot ja surut, naurettu ja tuettu. Mutta vain harvoin olen kohdannut sellaisen yhteyden, joka tuntuu lähes selittämättämältä. Sellaisen ystävyyden, jossa voi olla täysin oma itsensä, ilman suodattimia tai rooleja. Missä sanoja ei tarvita, mutta ymmärrys on läsnä. Sellainen, missä ei tarvitse yhtään rajoittaa sanomisiaan. Mikä tällaisen siteen luo?
On helppo ajatella, että syvä ystävyys syntyy samoista kokemuksista tai samanlaisista elämänpoluista. Mutta en usko, että pelkkä historia tai jaetut kokemukset riittävät. Olen tavannut ihmisiä, joiden kanssa minulla ei ole ulkoisesti juuri mitään yhteistä, mutta joiden seurassa olen tuntenut heti syvää yhteenkuuluvuutta.
Ehkei tätä voi selittää loogisesti. Ehkä tällainen yhteys ei synny vain persoonallisuuksien yhteensopivuudesta tai samasta huumorintajusta, vaikka niilläkin on varmasti merkitystä. Ehkä tällainen ystävyys on jotain suurempaa – jokin universumin käsi, joka on joskus sitonut meidät toisiimme. Jonkinlainen sielujen sopimus, joka on tehty jo kauan ennen kuin tiemme kohtasivat täällä.
Sellainen ystävyys ei vaadi jatkuvaa yhteydenpitoa, mutta sen läsnäolo tuntuu aina. Ja sitten jos ja kun taas kohdataan, kulunut aika ei tunnu missään. Saman yhteenkuuluvuuden voi tuntea katseesta, pienestä hymystä tai yhteisestä hiljaisuudesta, joka ei tunnu vaivaannuttavalta vaan lohdulliselta. Näiden ihmisten kanssa voi nauraa vedet silmissä yhdestä ainoasta sanasta tai jakaa ne pimeimmätkin ajatukset pelkäämättä tuomiota.
Mikä tämä voima sitten on? Onko se sattumaa, kohtaloa vai jotain, jota emme vielä ymmärrä? En tiedä. Mutta tiedän, että se on harvinaista ja arvokasta. Ystävyyttä, joka ylittää ajan, etäisyyden ja selitykset. Ja kun sen kohtaa, sen tuntee heti: aivan kuin toisen olisi tuntenut aina.
