Viikonlopun koittaessa jälleen päätin. Nyt vaan ollaan. Ei kiirettä, ei aikatauluja, ei sitä jatkuvaa kelloon vilkuilua ja “kohta pitäisi”-mietintää. Olihan ystävänpäivä ja perjantai – täydellinen syy pysähtyä ja herkutella perheen kanssa.
Suunnitelma oli yksinkertainen:
1. Herkkuja – kaikkea sellaista, mitä normaalisti muka vältellään. Suklaata, sipsejä ja jäätelöä.
2. Elokuva – koko perhe sohvalla ja joku mukaansa tempaava elokuva.
3. Ei kiirettä nukkumaan – koska lauantai on vapaapäivä, ja minä ansaitsen yhden illan ilman kelloa.
Kuulostaa täydelliseltä, eikö? No, teoriassa kyllä. Käytännössä… no, sanotaanko että lauantain minä ei arvostanut perjantai-minän suuria visioita.
Perjantai-illan huuma
Ilta alkoi lupaavasti. Sipsipussit repesi auki ennen kuin saimme valittua elokuvaa. Ilta vähän venyi touhutessa, ja väsykin alkoi tulla ennen kuin päästiin istahtamaan aloilleen. Esikoisemme seilasi tässä kohtaa ruotsista kohti kotia abiristeilyllä ja keskimmäinen ei sitten halunnutkaan katsoa elokuvaa vaan meni nukkumaan nuorimman kanssa suht aikaisin (siis no, ennen puolta yötä).. no mutta miehen kanssa kaksin sitten.
Olin ostanut kerrankin ystävänpäivän kunniaksi myös kuoharipullon, jonka voisi sitten nauttia rauhassa myöhäisillassa elokuvan kanssa. Oikein hyvä ajatus.. vai? Kumpikaan meistä ei jaksanut sitten kuitenkaan silmät auki katsoa elokuvaa alusta loppuun kiireisen viikon perään.
Ja sitten kello olikin jo yhtäkkiä ihan liikaa yöllä.
Lauantaiaamu: todellisuus iskee
Ensimmäinen havainto lauantaiaamuna, nuorimman herätellessä jo ennen kello kahdeksaa: ylitsepääsemätön väsymys. Toinen havainto: turvotus, koska suklaa, sipsit ja kahviakin illalla ennen sitä kuoharia.
Pääsin ylös. Nuorimman pojan aamuisen ilon hetkien keskellä seisoin ja mietin, mihin katosi se nuoruuden elämänvoima. Kolmekymppisenä valvottiin vielä helposti kello kolmeenkin ja seuraavana päivänä herättiin reippaana. Nyt pelkkä iltakymmenen ylitys ja suklaayliannostus tuntuu siltä kuin olisin juossut maratonin – ja hävinnyt sen.
Miksi näin käy? Miksi nämä ihanat, vapauden täyteiset illat muuttuvat seuraavana päivänä fyysiseksi selviytymistaisteluksi?
Olen tullut siihen tulokseen, että 40+ kehossa on sisäänrakennettu mekanismi, joka muistuttaa, että nautinnolla on hintansa. Se sama keho, joka nuorempana kesti yölliset viikonloppumenot ulkona aamuyöhön, katsoo minua nyt ja sanoo:
”Ahaa, ajattelit elää kuin parikymppinen? No, katsotaanpa huomenna, kuka nauraa viimeisenä.”
Mutta silti – tekisin sen uudestaan
Siinä hetkessä, kun viikonloppuisin istumme sohvalla, lapsilla herkuista vatsat täynnä, ja elokuvan lopputekstit rullaavat, tunnen sen. Sen hetkessä elämisen onnen. Ei kiirettä, ei aikatauluja, vain me ja se meidän pieni kupla keskellä arjen kiireitä. Väliäkö sillä, näinkö elokuvan silmät kiinni vai auki.
Ja vaikka tänään kuljen hitaammin, venyttelen hullun lailla ja mietin, miksi sipsit turvottavat enemmän kuin aiemmin, tiedän silti, että tekisin saman uudestaan.
Koska lopulta elämä on juuri näitä hetkiä – suklaata, naurua, myöhäisiä iltoja ja seuraavan päivän väsymystä. Ja tiedättekö mitä? Se kaikki on sen arvoista.
(Vaikka ensi kerralla ehkä vähän vähemmän ainakin sipsejä. Tai no, ehkä.)
