Siinä hän seisoi, valomiekka kädessä ruskeassa kaavussa. Esikoiseni, valmiina lähtemään penkkariajelulle kaupunkia kiertämään. Hän oli valinnut asukseen Obi-Wan Kenobin – viisas jedimestari, rauhallinen ja jalat maassa. Hetken mietin, olisiko ehkä pitänyt huolestua. Oliko tämä jokin hienovarainen viesti minulle? Että tässä nyt seison, äiti, muuttumassa hitaasti viisaaksi aikuiseksi, jolla on mielipiteitä mutta ei enää sitä samaa lapsuuden viattomuutta?
Tuntui kuin vasta eilen olisin lähettänyt hänet ensi kertaa esikouluun. Nyt hän pukeutui galaksin viisaimpaan hahmoon ja lähti juhlimaan viimeistä päiväänsä lukion penkillä. Siinä hetkessä kaikki kuluneet vuodet iskivät tajuntaani kuin avaruusalus hyperajossa.
Minne aika katosi?
Penkkarit ovat juhla, jota abiturientit odottavat kuukausikaupalla, mutta vanhemmille ne ovat kuin hidastettu isku palleaan. Koko koulutaival tiivistyy yhteen päivään, jolloin nuori kiipeää kuorma-auton lavalle, heittää karkkeja ja huutaa, kunnes ääni lähtee. Se on hetki, jolloin tajuaa, että lukuvuositodistukset, reissuvihkomerkinnät ja matikankokeiden allekirjoitukset ovat ohi. Seuraavaksi on vuorossa pääsykokeet, muutto, aikuisuus. Ennen näitä tietysti tässä tapauksessa armeija.
Obi-Wan Kenobi ei tainnut olla sattumanvarainen valinta
Viisaus, rauhallisuus ja sinnikkyys – ne ovat piirteitä, joita olen aina ihaillut pojassani. Hän ei ole koskaan ollut se, joka huutaa kovimpaan ääneen tai ryntää ensimmäisenä, mutta hän tietää, mitä tekee. Hänellä on oma polkunsa ja oma tapansa kohdata haasteet – fiksusti, harkiten ja aina ystävällisesti muita kohtaan.
Joten ehkä tämä ei ollutkaan maailmankaikkeuden viesti minulle siitä, että olen vanha. Ehkä se oli viesti siitä, että hän on valmis. Että hän on kasvanut ihmiseksi, joka kulkee omalla tiellään, omana itsenään – ja hitto vieköön, siinä polussa on paljon jedivoimaa.💪🏼
Ja jos minulta kysytään, se on aika lohdullinen ajatus. Silti tuntuu, kuin omista penkkareista olisi vain hetki aikaa.. vain 23 vuotta.😅
