Oma äitini kuoli, kun olin vain viiden. Siihen liittyi sairautta, huonoa tuuria ja alkoholismia, elämän rosoisuutta, jota pienen lapsen ei koskaan pitäisi joutua näkemään. Varhaislapsuudessani oli hetkiä, jotka eivät kuuluisi kenenkään lapsen muistoihin. Mutta silti, kaiken keskellä, äitini rakasti.
Olen kantanut äitiäni mukanani kaikki nämä vuosikymmenet ja aina äitienpäivän lähestyessä sekä isoina juhlapyhinä muistot tulvivat enemmän ja vähemmän mieleen, mutta ei vain kipuina, vaan myös niissä hyvissä asioissa, jotka valitsin pitää. Tämä on tarina niistä.
Rakkaus, joka näkyi käsillä tekemisessä
Äitini ei ollut niitä, jotka ostivat kaupasta kaiken valmiina. Hän ompeli minulle ja pukkuveljelleni vaatteita itse – käsin, taidolla ja vaivalla. Meillä oli veljeni kanssa monia samanvärisiä erilaisia college-pukuja, joista monet näkyvät lapsuus kuvissa. Äitimme ompeli meille myös joitain pehmoleluja.
Ehkä juuri siksi rakastan itsekin yhä tänä päivänä käsillä tekemistä, vaikka käsitöille en ole löytänytkään viime vuosina paljonkaan aikaa. Kiitos sijaisäitini, joka opetti ompelemaan ja neulomaan, nämä taidot pääsivät esiin aikoinaan.
Tarinoita, jotka opettivat katsomaan maailmaa eri tavoin
Muistan äitimme kertoneen tarinoita. Ei vain iltasatuja, vaan elämänmakuisia kertomuksia – joskus iloisia, joskus surullisia, joskus sellaisia, joita en ehkä olisi ollut valmis kuulemaan.
Vaikka olin kovin pieni äitimme tarinoiden aikaan, ne ehkä opettivat minulle tärkeän taidon joka on hioutunut lisää myöhemmän elämänkokemuksen kautta: osaan kuunnella, ymmärtää, nähdä ihmisten tarinoiden taakse. Opin, että jokaisella on oma historiansa, eikä kukaan ole pelkästään hyvien tai huonojen tekojensa summa.
Läheisyys, jota kannan yhä mukani
Äitini piti sylissä. Hän piti lähellä. Vaikka elämä ympärillä horjui, siinä oli hetkiä, jolloin kaikki oli pysähtynyttä ja turvallista. Siinä oli hetkiä, jolloin tunsin olevani rakastettu.
Tiedän, että moni, joka on elänyt alkoholistin lapsena (molemmat biologiset vanhempani olivat alkoholisteja), voi samaistua ristiriitaiseen tunteeseen: voi olla kipua ja turvattomuutta, mutta samalla muistoja lämpimistä käsivarsista ympärillä. Äidin kosketuksesta, joka ei koskaan ollut poissa.
Ehkä juuri siksi minulle on tänä päivänä niin tärkeää, että omat lapseni tietävät olevansa rakastettuja – ei vain sanoilla, vaan läsnäololla, kosketuksella, pienillä eleillä. Ja pidän kiinni siitä minkä lupasin jo nuorena itselleni; omat lapseni eivät tule koskaan kokemaan samaa minkä itse koin.
Mitä valitsin viedä eteenpäin – ja mitä jätin taakseni
Elämäni varrella olen ymmärtänyt, että voimme valita, mitä otamme mukaan menneisyydestämme. En halua kantaa mukanani niitä hetkiä, jotka satuttivat, niitä haavoja, jotka eivät olleet omasta valinnastani kiinni. Mutta haluan kantaa niitä asioita, joissa äitini – että isäni olivat hyviä.
Haluan muistaa ne tarinat, joita kuulin. Ne hetket, kun äiti ompeli meille vaatteita. Ne sylissä pitämiset, jotka saivat minut tuntemaan, että olin tärkeä.
Äiti ei ollut täydellinen. Mutta hän oli minun äitini. Ja tänään, vuosien jälkeen, kun ajattelen häntä, haluan muistaa ne kohdat, joissa hän rakasti.
Ja niissä kohdissa, joissa hän ei osannut, minä osaan ja tiedän paremmin.
