Koin yhtenä aamuna yllättävän kohtaamisen, joka avasi silmäni. Normaalisti arkiaamut ovat silkkaa selviytymistä. Arki rullaa omalla painollaan: lapset valmiiksi, vaatteet päälle ja ulos ovesta sekä ihan oma aamushow meidän pienimmän erityisen kanssa. Välillä en edes muista, mihin vuodenaikaan eletään. Ajatukset kiertävät rutiinien kehässä ja katse suuntautuu enemmän seuraavaan tehtävään kuin siihen, mitä juuri nyt tapahtuu.
Ihan taannoin kävelimme mieheni kanssa viemään poikaamme hoitoon. Tavallinen aamu, ei kiireempi kuin muutkaan, mutta ei myöskään mitenkään erityinen. Kun olimme saaneet pojan hoitoon ja jatkoimme matkaa, osuimme kaupan ovella yhteen vanhempaan mieheen. Hän pysähtyi siihen, levitti kätensä auki kuin olisi halannut koko maailmaa ja huudahti:
”Hyvää huomenta nuorelle parille! Katsokaa nyt tätä päivää! Miten upeasti aurinko paistaa, miten lämmintä on! Mikään ei voi olla kuin hyvin tällaisena päivänä! Kaikki on mahdollista!”
Hän oli niin vilpitön, niin täysin sydämestään puhuva, että se pysäytti meidät molemmat. En ole koskaan saanut tuollaista tervehdystä vieraalta ihmiseltä. Hetken ajan kaikki pysähtyi. Tajusin samalla, etten ollut koko aamuna edes rekisteröinyt, miten kirkkaasti aurinko paistoi tai miten lempeän lämmin kevätilma olikaan.
Se oli sellainen pysäyttävä hetki, joka pyyhkii pois arjen harmaan huurteen silmiltä. Yhtäkkiä huomasin linnut, huomasin miten kevyeltä ilma tuntui hengittää, miten maailma oli heräämässä uuteen aamuun. Ja ennen kaikkea: miten helposti olin kulkemassa ohitse kaikesta siitä.
Meille usein opetetaan, että ”nauti hetkestä” tai ”ole läsnä”, mutta ne sanat saattavat muuttua kliseiksi, ellei niille anneta todellista merkitystä. Tällaiset pysäyttävät kohtaamiset tuovat sen merkityksen takaisin iholle asti. Ne muistuttavat, että parhaat asiat tapahtuvat juuri silloin, kun lakkaamme odottamasta jotakin suurempaa ja avaamme silmämme sille, mikä on jo edessämme.
Ehkei elämä tarvitse suuria suunnitelmia tai jatkuvaa kiirettä. Ehkei kaiken tarvitse muuttua, jotta jokin tuntuisi muuttuvan. Joskus riittää, että antaa itselleen luvan pysähtyä, hengittää syvään ja antaa kevätauringon lämmittää kasvot. Ja kuka tietää, mitä hyvää sen jälkeen voi tapahtua?
Tämä arkinen moikkaus lähikaupassa ei jäänytkään pelkäksi tervehdykseksi joka unohtuu saman tien. Se jäi mieleeni muistutuksena siitä, että hyvä voi tapahtua milloin tahansa. Kunhan olemme valmiita huomaamaan ja ottamaan sen vastaan.
