Olen ollut hiljaa. Oikeastaan täysin hiljaa, ainakin kirjoittamisen suhteen. Tähän ei ole liittynyt mitään suurta draamaa, ei varsinaisia kriisejä tai suuria mullistuksia. On ollut vain hiljaisuus. Sellainen hiljaisuus, joka tuntuu ensin levolta, mutta venyessään alkaa painaa.
Jos olen rehellinen, minulla on ollut pieni (tai ei niin pieni) sisältöähky. Kaikki on tuntunut vähän liialta: jatkuvat sisältövirrat, uudet trendit, ”pitaa kirjoittaa”, ”pitaa näkyä” -paineet. En ole halunnut kirjoittaa vain kirjoittamisen vuoksi, jotta blogi kasvaisi ihan millä sanoilla tahansa. Tuntui, että jos minulla ei ole mitään oikeasti sanottavaa, on parempi olla sanomatta mitään.
Mutta nyt, kevätaurinko on alkanut lämmittää sisäistä ilmastoa. Pääsiäinen tekee lähestyvänä tilaa ajatuksille, kuin pieni päivänvalo sielussa. Huomaan ajattelevani, että minulla onkin taas jotain sanottavaa. Ei mitään mullistavaa, mutta arkisia ajatuksia, pieniä oivalluksia elämästä, väsymyksestä, ilon hetkistä ja siitä, miten pienenkin toivon pilkahduksen voi napata kiinni.
Ehkei tarkoitus olekaan olla aina tuottamassa jotain suurta ja merkittävää. Ehkei aina tarvitse olla ajankohtainen, trendikäs tai äänessä ja keksiä klikkiotsikoita. Ehkei ole pakko olla sisältöä tuottava kone, vaan ihminen, joka kirjoittaa silloin kun sydämestä lähtee.
Ja juuri nyt sydämestä lähtee nämä rivit. Ehkei tämä ole maailman hakukoneoptimoiduin blogi, mutta juuri tässä hetkessä tämä on minulle merkityksellinen. Ja se riittää.
Jos sinäkin olet joskus tuntenut, että sanat ovat hukassa tai inspiraatio kateissa, tiedä ettet ole yksin. Kevätaurinko parantaa meidän kaikkien sielua ennemmin tai myöhemmin. Ja silloin, kun tunnet sen ensimmäisen pienen lämmön, tartu siihen.
On ihanaa olla takaisin.
