Ensi syksynä meidän pienin erityinen poitsu astuu koulumaailmaan. Meidän tyyppi kun ei vielä itse kävele, ei puhu eikä viito, niin hieman pelottaa tämä muutos. Eihän nämä haasteet hänen menoaan hidasta, mutta ainahan sitä itse miettii, miten uudet aikuiset osaavat tulkita hänen maailmaansa.
Voin rehellisesti sanoa, että jännittää – tai on jännittänyt tähän asti. Etukäteen olen pyöritellyt mielessäni kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) kysymykset. Miten hän pärjää? Miten hän tulee kuulluksi ja nähdyksi? Ymmärtävätkö uudet ihmiset hänen ilmeitään ja eleitään? Osaavatko he tulkita ne pienet, mutta meille niin merkitykselliset viestit? Pysyykö pikkumies turvassa tapaturmilta ja ettei hän niele pieniä tavaroita, hän kun laittaa kaiken mahdollisen välillä suuhunsa.
Lähes kaikki huolet karisivat, kun kävimme tutustumassa tulevaan kouluun ja luokkaan tässä yhtenä päivänä! Tunne oli melkein hämmentävän hyvä. Meidät otettiin vastaan lämpimästi, rauhallisesti ja aidosti kiinnostuneesti. Siellä se tuleva luokka odotti: pieni, turvallinen tila, jossa on ensi syksynä vain kuusi lasta — ja mikä parasta, jokaisella heistä oma avustaja joka päivä ja koko ajan vierellä. Mikä helpotus. Mikä ilo. Mikä turva.
Avustajat olivat niin lempeitä ja iloisia, että jäin vain miettimään hymy huulilla, miten he kohtasivat lapsia ja meitä vanhempia. Pienistä asioista huomasin, että he oikeasti välittävät. Ei mitään pakkopullaa, vaan aitoa läsnäoloa ja lämpöä. Juuri sitä, mitä toivoin ja vähän salaa uskalsin haaveilla. Ja hei, koulussa näillä erityisillä ihanilla on käytössään tilava poreallas, johon pääsee pulikoimaan kerran viikossa. Siis wau!
Tämän tutustumiskäynnin jälkeen olo on levollinen.
Tiedän, ettei kaikki tule olemaan aina helppoa — mutta tiedän myös, että me emme ole tässä yksin. Meidän erityinen pikkumies pääsee ympäristöön, jossa hänestä pidetään huolta ja jossa hänen vahvuutensa saavat näkyä ja kuulua (vaikkei hän ääneen puhuisikaan).
Nyt uskallan jo vähän odottaa syksyä innolla. Ehkä jopa hymyillen. Ainoa juttu mikä on vielä täysin auki, on että minkä ja minkälaisen taksin poika saa koulumatkoilleen.. mutta kaikki selviää aikanaan.
Ja niin kuin meillä kotona aina mennään:
Eteenpäin, kovaa kontaten — kirjaimellisesti! 
