Minun pitäisi. Siis oikeasti pitäisi. Pitäisi tehdä opintotehtäviä. Pitäisi tehdä kevätsiivousta. Pitäisi markkinoida omia palveluita (ja hei, nyt minulla on jopa olemassa sisältösuunnitelma, joten ei ole edes ideat vähissä, vain energia).
Pitäisi kylvää kevätkylvöt kasvihuoneeseen ennen kuin on taas liian myöhäistä.
Pitäisi järjestää ylioppilasjuhlia, pitäisi… pitäisi. Lista on niin pitkä, että jos sen kirjoittaisin, se yltäisi Oulusta Hankoon. Ja ehkä vielä takaisin.
Mutta arvaa mitä?
Ei jaksa.
Ei niin millään.
Olenko laiska? En usko.
Olenko mukavuudenhaluinen? Ehkä vähän, mutta toisaalta: kuka nyt ei olisi, kun vaihtoehtona on käpertyä viltin alle kahvimukin kanssa?
Olenko väsynyt? No, kyllä, jos rehellisiä ollaan.
Mutta ennen kaikkea: olen elossa, inhimillinen, hengittävä, keskeneräinen, vähän väsähtänyt mutta silti ihan hyvää elämää elävä ihminen, jonka lista ei ehkä lyhene tänään, mutta elämä jatkuu siitä huolimatta.
Elämä keskeneräisyyden keskellä
Olen huomannut, että tämä ”pitäis mut ei jaksa” -fiilis ei aina ole huono merkki. Se ei tarkoita, että olen epäonnistunut tai jäänyt jälkeen jostain elämän kilpajuoksusta. Joskus se on vain lempeä viesti kropalta ja mieleltä: ”Voisitko hidastaa vähän, kiitos?”
Meidän maailma on rakennettu sen ajatuksen varaan, että pitäisi aina jaksaa. Aina olla tehokas, inspiroitunut, edistynyt, tuottava. Mutta eihän kukaan jaksa koko aikaa. Ei edes se naapurin puutarhaihminen, jonka kasvit näyttävät kasvavan pelkästä toiveesta. Uskon, että hänkin joskus vain katsoo taimiaan ja ajattelee: ”No, koettakaa nyt kasvaa ilman minua hetki.”
Ilo pienten asioiden tekemättä jättämisessä
Tänä aamuna seisoin kävin kasvihuoneen ovella. Siemenpussit rapisivat kädessä, ja multapussi oli valmiina vieressä. Mutta sitten aurinko pilkahti pilven takaa, ja kuulin lintujen laulavan niin kauniisti, että istahdin portaalle ja jäin siihen.
En kylvänyt mitään.
Mutta hengitin. Katselin kevättä. Annoin itselleni luvan olla hetken vain ihminen ilman tehtävälistaa. Ja tiedätkö mitä? Se tuntui paremmalta kuin yksikään kohta rastitettuna listaltani.
Pienet loppusanat ja vähän lohdutusta
Kyllä, juhlat tulevat. Kyllä, työt hoituvat. Kyllä, kasvihuonekin edistyy jossain kohtaa. Ehkä ei tänään, ehkä ei huomenna, mutta aikanaan. Ja sillä välin meillä on lupa hengittää. Ehkä juuri nyt tehtävistä tärkein on tämä: pysähtyä hetkeksi kaiken ”pitäis”-hälyn keskellä ja antaa itselle lempeä lupa olla keskeneräinen.
Pitäis mut ei jaksa.
Ehkä se onkin elämän kaunein pieni vastalause kiireelle.
